”Tänään kun me oltiin aamulla ulkona, kukaan ei leikkinyt mun kanssa”, totesi takapenkkiläinen turvaistuimestaan, kun lähdettiin päiväkodin pihasta kotia kohti.

Sydämeni jätti lyönnin väliin. Vanhemmuuden huoli vyöryi päälle, kun kuuntelin tarkalla korvalla nelivuotiastani. 

"Mä vain kävelin ja katsoin ympärilleni, mutta kaikilla oli omat leikit", hän täsmensi koettua tilannetta. "Kävelin ja kävelin, eikä ollut ketään."

 

Paras ystävä, jonka kanssa lapseni on lähes erottamaton, on reilun viikon poissa päiväkodista. Tänään oli poissaolon ensimmäinen päivä. Erilainen päiväkotipäivä — ilman ystävää, joka kanssa kävellään käsi kädessä ja jota halataan aina tavatessa. Ystävää, jota vedetään päiväkodin pihalla pulkassa poskien hehkuessa vähintään yhtä paljon innostuksen punasta kuin talvipäivän raikkaudesta. 

 

Vyyhti ulkoilutilannetta koskien lähti onneksi purkautumaan pian. 

”Ei mua paljon haitannut", sain vastauksen, kun yritin kysellä, miten hän ulkoilutilanteen koki. Hän ei ollut asiasta lopulta oikeastaan moksiskaan. Hän oli jo aamulla pohtinut sitä, että alkava viikko on hänen tiiviin kaverisuhteensa osalta erilainen. Hän oli lapsen ajattelutavalla tiedostanut, että tämä viikko leikitään enemmän toisten kavereiden kanssa ja rutiinit ovat toisenlaiset.

Nelivuotiaan tarkkuudella hän kiinnitti kuitenkin asiaan huomiota päiväkotipäivän päättyessä. Siihen, että päiväkodin pihalla tuntui erilaiselta olla yksin. Etsiä ystävää. 

 

Ajatus pienten lasten yksinäisyydestä jäi mietityttämään. Entä jos lapsellani ei olisi ystävää, kuka sen huomaisi ja missä vaiheessa? Saisinko siitä itse kiinni keskusteluissa lasten kanssa vai tulisiko se esiin jutellessa päiväkodin aikuisten kanssa lasten kuulumisista? Veisikö se viikkoja vai kuukausia? Miltä nuo päivät - viikot ja kuukaudet - tuntuisivat lapsesta? 
 
Pysyvyys. Miten tärkeää onkaan, että päiväkodin aikuiset tuntevat lapset. Tästä kirjoitin jo aiemmin. Että heillä on ymmärrys siitä, kuka on luontaisesti syrjään vetäytyvämpi ja hiljaisempi, eikä kaipaakaan porukan keskipisteenä olemista tai näkevät tavallisesti sosiaalisen lapsen poikkeuksellisen vaisuuden. Että jokaisella olisi se oma ystävänsä ja paikkansa kodin ulkopuolella. Että muutostilanteissakin tuttujen kavereiden sairastuessa tai lomaillessa jokainen löytää paikkansa. 

 

”Sitten kun mä kävelin ja kävelin, niin lopussa mä sain kaverin”, hän palasi hetken päästä huoneestaan kertomaan. Keskustelumme oli jäänyt hänenkin mieleensä kotileikkien jatkuessa. ”Se tuli hakemaan mua leikkimään ja tykkäs musta. Me leikitään yhdessä yhden yön päästäkin”, hän päätti ja kipaisi kevyin askelin takaisin leikkeihinsä. Niin kevyin, että viimeisetkin huolet kaikkosivat sydämestäni.  

 

Päiväkotilasten yksinäisyydestä puhutaan harvoin toisin kuin siitä, miten koululaiset odottavat välitunteja huoli sydämessä tai työyhteisössä vältellään kahvituntien keskusteluja oman näytön ja työmäärän taakse piiloutuen.

Miten helppoa on olettaa, että isoista lapsiryhmistä löytyy luontevasti useitakin kavereita. Että hei, teitähän on kymmenen samanikäistä tyttöä, leikkikäähän vaikka kotia. Ellei leikki yhden kanssa suju, voi aina etsiytyä toisen seuraan. Liekö se kuitenkaan noin helppoa? Meillä aikuisilla ainakaan. 
 

Miten yleistä lienee päiväkotilasten yksinäisyys? 

 

Lasten yksinäisyydestä olen kirjoittanut aiemminkin: 

Jääkö pienten lasten yksinäisyys päiväkodissa huomaamatta? 
Mitä jos lastani ei huomattaisikaan?  
"Siihen istutaan, jos ei ole kaveria" - Ystävyyden penkillä huomio lasten yksinäisyyteen 
Ystävänpäivän yksinäisyys - Miltä tuntuu, jos ei ole kenellekään tärkein? 
On tärkeää olla tärkeä - Kolmevuotiaan ensimmäinen ikioma ystävä 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
2/2 | 

Oman lapsen päiväkotitaipale on herättänyt myös ajatuksia lapsen kokemasta yksinäisyydestä. Välillä kyse on myös halusta olla yksin, joka on tietysti jokaisen oikeus.

Luin blogitekstisi kurkkua kuristaen, sillä joskus kuulin saman lausahduksen myös omalta takapenkin neljävuotiaalta. Meillä tarina ei vaan jatkunut niin, että kaveri lopulta pihalta löytyi.

Asiaa lähdettiin ensin käsittelemään ryhmän omien aikuisten, sitten elton ja lopulta lastenneuvolan ja perheneuvolan psykologin kanssa. Tilanne on sittemmin rauennut, ja kaveritaidoissa on tapahtunut kehitystä.

Pointtina kirjoituksessani on lähinnä se, että yksinäisyyteen tulee puuttua heti jos lapsi siitä alkaa puhua. Päiväkodissa on ryhmän aikuisten vastuulla se, ettei kukaan jää yksin ja leikkien ulkopuolelle. Välillä vaatii vanhemmilta aktiivisuutta ja "puuttumista". Itse viestittelen ahkeraan ryhmän lton ja hoitajien kanssa, kysyn kuulumisia, mitä konkreettisesti tehty lapsen kanssa hankalissa tilanteissa ja vaadin yhteistä keskusteluaikaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu