Jokaisen lapsen tulisi saada kasvaa rauhassa, luottavaisena. Pelkäämättä.

 

Iloita päivällä leikeistään onnellinen hymy kasvoillaan ja juosta kikattaen, ponnarit heiluen pienten jalkojen tömistäessä lattiaa. Saada nukahtaa levollisena unikaveriaan rutistaen. 

 

Jos pienimmillä ei ole hyvä olla, miten meistä kenelläkään voisi olla? 

 

Kotikaupunkini Porvoo hiljenee suruun. Yön pimeydessä lähileikkipuiston portilla loistavat sadat kynttilät. Vain kivenheiton päässä kodista. 

 

Yksi leikkijä - kuopuksemme ikäinen kolmevuotias - on pysyvästi poissa. Iltataivaan tähtenä aivan liian aikaisin.

 

Pelkkä ajatus särkee sydämen. Vielä vaikeampaa on ymmärtää, että se, jolle on annettu suurin etuoikeus sulkea pieni ihminen syliin ja rakastaa ehdoitta, on kaiken painajaisen takana. Oma vanhempi. Tähän hetkeen ei löydy sanoja.

 

Toimitaanhan niin, että jokaisella lapsella ja nuorella olisi hyvä olla? Etsitäänhän keinoja siihen, että tulevaisuus on tätä sysimustaa päivää valoisampi, epätoivoa toiveikkaampi? 

 

Tänä iltana rutistin lapsia entistä tiukemmin. Kerroin rakastavani. Moni nukahti kynttilöiden muodostama valomeri ajatuksissaan. Suru on yhteinen.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu