Miten usein olet toivonut, että joku toteaisi: "Minä voisin olla ystäväsi"? Joku, jota olet useasti miettinyt, kävellyt ohitse ja elänyt ihan lähellä kuitenkaan kohtaamatta?

Entä miten usein olet huomannut, että yhdessä tekemällä saisi aikaan niin paljon enemmän? Että vaikka miten sinnikkäästi vahvallakin tahdolla tavoittelet jotakin yksin, yhteen hiileen puhaltavat onnistuvat ennen kaikkea siksi, että he luottavat toinen toistensa tapaan tukea? Me minun sijaan. 

Tänään alkaneen Lukuviikon (16.-22.4.2018) ensimmäisenä päivänä haluan esitellä kaksi puhuttelevaa lastenkirjaa, jotka molemmat kertovat siitä, miten toinen on tärkeä toiselle.

"Joka ikinen aamu myös Oiva vilkaisee naapuriin. Kurkkaa aidan yli, tiirailee ruohon lomasta. Mutta kumpikaan ei nosta tassua tervehdykseen" 

Saman tähtitaivaan alla / Amy Hest & Jenni Desmond (Lasten keskus, 2017)

kertoo liikuttavan tarinan siitä, miten pupu ja koira asuvat toisensa naapureina keväästä kesään ja syksystä talveen, katsoen aidan yli, kurkistaen ikkunasta ja miettien toista.

Kumpikaan ei nosta tassua tervehdykseen. Ei hymyile. Ei edes pyydä kaveriksi eväsretkelle. Ei, vaikka toisella on kaapissaan roppakaupalla kaakaopurkkeja ja toisella maailman parhaita keksejä. 

Silti päivän puuhien jälkeen, leikkien päätyttyä he kumpikin kömpivät kotiin ja sulkevat oman kotinsa oven. Miettien.

"Jää tuijottamaan kaunista valoa, joka lankeaa Armaksen majan ikkunasta." 

Kuun valaistessa öistä taivasta heistä kumpikin pohtii toista. "Tuo yksinäinen pupu tarvitsee ystävän. Kuka alkaisi sen ystäväksi?" 

Sanotaan, että tähdenlennon nähdessä on lupa toivoa ja luottaa toiveen toteutumiseen. Seitinohuen valon halkaistessa yötaivaan Armas ja Oiva ymmärtävät, että he jakoivat ainutlaatuisen hetken. Vain he kaksi. 

Tähdenlennon yönä he kohtaavat heidät siihen saakka erottaneen aidan luona jakaen keksit ja kaakaomukilliset. He kaivavat tunnelin toistensa luokse ja jatkavat leikkejään myös yön vaihduttua aamuksi, kesän vaihduttua talveksi. He löytävät ystävyyden, vaikkeivat pitkiin aikoihin rohjenneet edes tervehtiä toisiaan. 

Hestin ja Desmondin kauniisti kirjoitettu ja puhuttelevasti kuvitettu satu saa aikuisenkin pohtimaan. Kulkevatko tiemme aina vain rinnakkain, vai kohtaisivatko ne, jos rohkenisin tarjota käden? Tarttua ojennettuun käteen?

Miten moni istuu illan tullen kodissaan ja katsoo ikkunasta hämärään, jossa loistaa toisen kodin valo, ja tietää toisenkin olevan yksin. Yhtä yksin kuin itse. 

Kirja, joka alussa tuntuu toistavan itseään, paranee lukukerta toisensa jälkeen. Tarinan merkitys korostuu, kun kirja tulee tutuksi. Tarina, joka opettaa, että löytääkseen ystävän, on joskus rohkaistava mielensä ja mentävä toista puolitiehen vastaan. 

 

Se on minun! / Anuska Allepuz (Lasten keskus, 2018) 

antaa puolestaan ajattelemisen aihetta yhteistyöstä. Siitä, miten hiiretkin voivat yhdessä tekemällä onnistua paremmin kuin vahva norsu, joka yrittää yksinään. 

 

Syvältä viidakosta löytyy näet puu, joka kantaa erityisen herkullisen näköisiä, jättimäisiä hedelmiä. On ilmiselvää, että kaikki tahtovat päästä maistamaan niitä. 

Siinä, missä voimakkaat norsut yrittävät törmäämällä ja puhaltamalla horjuttaa puuta hedelmän putoamisen toivossa, hiiret tukevat toinen toistaan hitaasti, mutta varmasti yhdessä edeten.

Jotta tarina olisi täydellinen, mehevästä herkusta pääsevät ensin nauttimaan hiiret. Ne, jotka uskoivat meihin minun sijaan. 

Kirja kärjistää monin vastakohdin - isoista norsuista pieniin hiiriin, norsujen huutavista jättifonteista hiirten minikirjaimiin, yhdessä tekemisestä yksin pärjäämiseen, onnistumisesta epäonnistumiseen. Sen luettavuus ei välttämättä ole tietynlaisella puuduttavuudellaan aikuista innostavaa, mutta tähänkin kirjaan tartun juuri tarinan takia. 

 

Kolmevuotiaaseemme kirja vetoaa paljon. Hän tuo usein kirjan "lue se, missä sanotaan, että minun." En tosin ole ihan varma, onko kyse siitä, että lue kirjaa voimakkain äänenpainoin, mikä herättää innostusta, ilmeikkäistä eläinhahmoista vai itse sisällöstä. Veikkaisin vahvemmin ensimmäistä, mutta paikkansa kirja joka tapauksessa ottaa lukemiseen houkuttavana 

- - - 

Kirjoittaja on kahden pienen lapsen äiti, joka palasi alkuvuonna pitkiltä perhe- ja opintovapailta työhönsä ja seuraa kiinnostuksella niin työyhteisössä kuin netin syövereissäkin käytävää keskustelua pikkulapsiperheen arjesta ja työelämästä.

Oman elämän ruuhkavuosiin hypänneenä päättänyt tasapainoilla - töissä tunnollisena ja työpaikkaansa arvostaen, mutta ilman työnsankariviittaa saati älyttömään kiirekierteeseen lähtemistä ja kotona vähemmän hoputtaen (tajuttuaan, että aika usein sortuu hoputtamaan, vaikkei oikeastaan ole kiire mihinkään).

Suunnitelmista ja aikatauluista pitävänä innostujana pyrkii jättämään myös mitään-tekemättömiä-rakosia elämäntilanteen muututtua. Lukea sen pidemmän iltasatukirjan, tai vaikka kaksi ja juoda teensä lämpimänä. Töissäkin, ainakin pääsääntöisesti. Haaveilla keväästä ja kesästä, antaa tilaa unelmille. 

Lukuviikolla (16.-24.4.2018) Teehetkien koti-blogissa esitellään lukuisia kirjahyllyn puhututtavia aarteita. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa ja kuvatarinoin Instagramissa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu