En uskaltanut luottaa, että olisin tässä enää.

Esikoiseni eskarin aloitusta seuraamassa. Kuopustani uudelle päiväkotivuodelle saattamassa. Tulevan syksyn suunnitelmia tekemässä.

Vakava sairastumiseni tarkalleen vuosi sitten on palannut näinä päivinä mieleen useasti. Vaikka elämä on kantanut vahvalla otteella eteenpäin, ei koettu koskaan unohdu.

 

Tiettyinä hetkinä huomaan yhä tarttuvani ajatukseen, että kaikki on saatava kokea ja tuntea nyt, kun on vielä aikaa.

Välillä illan kääntyessä yöhön mietin, ehdinkö rutistaa lapsia riittävästi ja muistinko kertoa, miten ainutlaatuisen tärkeitä he ovat. Osasinko arjen ruuhkavuosissa antaa puolisollen tuen, osoittaa välittäväni. Osoittaa ystäville, että heidän ajatuksensa, naurunsa ja yhteiset elämykset kantavat monen harmaankin päivän yli.

Vaikkei mikään viittaa koetun toistumiseen, on syvälle sydämeen syöpynyt tietoisuus siitä, ettei itsestäänselvyyksiä ole. Silloin kun arki on hulinaa, haluaisin pysäyttää kaiken. Vain siksi, että ehtisin tuntea vieläkin enemmän sen, mikä on tärkeintä.

 

En uskonut palaavani töihin pitkien perhe- ja opintovapaiden jälkeen. Siksi se, että saan istua omien tiimiläisteni kanssa työtehtäviini uppoutuen, merkitsee paljon. Yhtälailla osaan suhteuttaa ajan ja voimavarat, jonka voin työlle antaa. 

Elämäntapoihini kiinnitin huomiota menneenä vuonna liian vähän. Muutostarpeesta huolimatta. Mieli ei ilmeisesti pystynyt kaiken läpikäymiseen samaan aikaan, joten jalot lupaukset säännönmukaisesta unesta, ruokavaliosta ja liikkumisesta jäivät. Monesta muustakin.

Nyt on niiden toteuttamisen aika. Yökukkujana olen totutellut olemaan sängyssä reilusti ennen yhtätoista, etsin trikoitani syksyn jumpparyhmiin ja herkkujakin pyrin osaltani hallitsemaan. Ylipäätään etsimään sitä pysyvää tasapainoa ja hyvää oloa. Levollisuutta elämän ruuhkavuosissa.

 

Vuosi painajaisesta, vuosi kuolemanpelosta. Vuosi kaiken romahtamisesta ja hiljattaisesta kokoamisesta.

Vuosi ja vuodet tästä eteenpäin.
Vuosia hyvinvoinnille. Vuosia uudelle.

Ennen kaikkea - vuosia elämälle. Vieläkin osin haluten pysäyttää hetket, mutta nyt jo luottaen, että ehdin nähdä, elää ja olla läsnä. Rakastaa.


Pohdintojani aiheesta:
Painajaisen päätepysäkki - Elämä ei ole itsestäänselvyys
Jos aikaa olisi vain vähän. Tämä hetki on lahja.
Toistensa unelmia
Huolen häivähdyksiä lastenhuoneen hämärässä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu