Vastakohtien vuosi. Äärimmäisten sellaisten. Sitä oli 2017.

 

"Uuden kynnyksellä, siltä tuntuu tänään monin tavoin", kirjoitin tasan vuosi sitten mustakantiseen muistikirjaani. Vuoden piti olla elämäni vuosi. The vuosi. Se ainutlaatuisin monella tapaa. Siksi se muodostuikin, osin toisin kuin ajattelin.

 

Esikoisemme synnyttyä syksyllä 2012 jäin kotiin asiantuntijatyöstäni. Työstä, jonka sisällöstä pidin paljon. En ajatellut tuolloin, että olisin kotona reilun viisi vuotta. Loppukesästä 2014 syntyi isosiskolle pikkusisko, meistä tuli nelihenkinen perhe.

Viime vuoden piti olla se meidän perheen ainutlaatuinen vuosi - viimeinen kokonainen kotivuosi ennen työhön paluutani. Aikaa toteuttaa ne pienetkin unelmat, mahdollisuuksia tarttua hetkiin ja tehdä asiat juuri siten kuin parhaalta tuntuu. Eväsretkiä, metsäseikkailuja, huvipuistoreissuja, lastenteattereita, konsertteja, askarteluhetkiä, hurjan paljon rakennettuja majoja, yökyläilyjä, satuhetkiä. Aikaa vain olla tekemättä mitään, jos siltä tuntuu. 

Loppukesästä sairastuin vakavasti. Vaikka siitä selvittiin ilmeisesti säikähdyksellä, muutamia kuukausia elettiin kuitenkin tähänastisen elämäni pahinta painajaista. Menettämisen ja luopumisen pelko ja se, etten saisi elää pienten tyttöjeni äitinä todennäköisesti edes heidän kouluikäänsä saakka oli kuitenkin läsnä niin pitkään, että se jätti jälkensä. Vaikka fyysisesti kaikki vaikuttaakin tänä päivänä palautuneen kutakuinkin ennalleen, tiedän, ettei koettu koskaan unohdu, vaikka taakse jääkin.

Vasta menettäessään osaa arvostaa, sanotaan. Kävin niin lähellä menettämistä, että tiedän, mitä se olisi ollut. Siksi myös tiedän, mitä en tahdo menettää. Tiedän, tilanteessa kuin tilanteessa, mikä on perheen merkitys ja kaiken muun painoarvo on älyttömän paljon pienempi. Näille ihmisille annan kaikkeni. Omalle perheelleni. Puolisolleni. Tiedän, oot tässä vielä huomenna. 

 

Rakkautta ja lämpöä. Ystävyyttä. Vuoteen mahtui niin paljon välittämistä, että kaikilla sydämeen talletetuilla kauniilla sanoilla ja liikuttavilla teoilla kannattelee monta vähemmän kultareunanhohtoista päivää. Kuuntelemista, jakamista, tukemista. Läsnäoloa ilman sanoja. Syvällisiä pohdintoja ja silmäkulmasta pyyhittyjä kyyneleitä. Liikutuksen, surun, väsymyksen, turhautumisen, ikävän.

Onneksi naurunkin. Ilkikurista kujeilua, jonka tunnistaa jo silmistä. Naurua tikahtumiseen saakka, kikatusta aamuyön tunneilla. Hyväntuulisuutta, joka antaa päiville nosteen. Hömppäjuttuja ilman sen suurempaa merkitystä. Hetkiä, joista jälkeenpäin muistaa vain kaikkien hymyt. Oikeastaan se ovat lopulta se tärkein - muistikuva siitä, että yhdessä oli hyvä olla. Mahottoman hyvä oikeastaan.

Yksi ystäväperheistämme antoi vuoden päätteeksi valokuvakirjan, johon oli koottu yhdessä kokemamme; mökkireissuista yhteiseen juhannukseen ja koti-iltoihin. "Hetket on tehty jaettaviksi", sitähän ystävyys on. Jaettua. 

 

Menneeseen vuoteen mahtui ihan sitä tavallista lapsiperhearkeakin. Paljon. Onneksi. Pohjattoman huolen ja suuren rakkauden keskellä. Niitä majoja, eväsretkiä höyryävästä kaakaosta nauttien ja satuhetkiä kylki kyljessä. Tahtojen taistelua ja mökötystäkin sopivasti tasapainottamaan päiviä. 

 

Tasapainoa. Totesin eilen, että tälle alkaneelle vuodelle toivon oikeastaan vain tasapainoa.

Palaan kevätauringon jo pilkistäessä työelämään reilun viiden kotivuoden jälkeen. Niihin vuosiin on mahtunut kotiäitiys näiden kahden hurjan ihanan pikkuihmisen kanssa ja aikuisopiskelu öiden pimeydessä. Arki tuo mukanaan muutoksia.

Tähän vuoteen suhtaudun silti rauhallisesti. Kaikista muutoksista huolimatta oikeastaan mitään odottamatta.

Luotan, että elämä kantaa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu