En ole koskaan ollut hiekkalaatikkoäiti tai leikkipuistotutustuja. Jotkuthan tuntuvat siinä ilmiömäisiltä - he solmivat läheisiäkin kaveruuksia uusiin ihmisiin, kun lapset lappavat lapiolla hiekkaa muotteihin. Ai että sullakin on samanikäinen, hei, tavattaisko huomenna vaikka teillä? Ai niin, mä olen muuten Marika.

Itse en ole oikein löytänyt paikkaani leikkipuistoista. Ne korkeat aidat ahdistavat ja ihmiset tuntuvat häkkiin ahdetuilta. Sitä paitsi olen takuuvarma, että suosituimmissa leikkipuistoissa lasten säntäillessä joku ennemmin tai myöhemmin kolauttaa keinussa toista päähän. En rehellisesti jaksa vahtia omieni lisäksi muiden lapsia.

Jotkut vanhemmat pälyilevät vaivihkaa ympärilleen, toiset istuvat hiekkalaatikon reunalla nakuttaen lapiolla ämpäriä ylös vilkaisematta. Piiloudutaan kännykän taakse välttäen tarvetta sankaritarinoille. Tietty vakioporukka vaihtaa kuulumisia tottuneesti, jakaa synttärikutsuja. Ei vain mun juttuni, jonkun toisen mieluummin.

 

Siksi en ajatellut, että pienten lasten harrastuksistakaan löytäisin tuttavia sen enempää. Niihinhän suhtauduin lähinnä yhteisenä aktiviteettina lasten kanssa ja etenkin vauva-aikana mahdollisuutena nähdä elämää kodin ulkopuolella.

 

Miten väärässä olinkaan, pohdin viikonloppuna tullessamme kotiin makkaranpaistoretkeltä meren ääreltä. Vietimme päivän kolmevuotiaan muskarikaverin ja hänen vanhempiensa kanssa. Päiväkotikaverin nykyisin. Ystäväperheen oikeastaan. Keskustelut sormiruokailuista ja muskareista ovat vaihtuneet ihmissuhdepohdintoihin. Elämästä löytyi muutakin jaettavaa kuin lapset uhmaikineen ja vesirokkoineen.

 

Yhteinen elämänvaihe tarjosi meille tilaisuuden tutustua. Ihmisinä kohtaamme, ajatusmaailmassamme on paljon samanlaista. En tiedä, olisiko sitä tapahtunut ilman muskaria, jonka päätteeksi he – ja muutama muukin muskariperhe – istuivat huomaamatta yhtenä päivänä meillä lounaalla. Sen kerran ja tuon yhden muskarivuoden aikana istuivat itseasiassa monen monta kertaa. Töihin palattua äitinelikon päiväharrastukset vaihtuivat iltatapaamisiin, mutta nuo tapaamiset jäivät muistoihin valtavan lämpiminä.

 

Neuvolavanhempien yksinäisyydestä on puhuttu viime vuosina paljon. On todettu, että pienten lasten vanhemmuus lisää sekä äitien että isien yksinäisyyttä. Yksinäisyys puolestaan aiheuttaa ahdistusta, masennusta ja tyytymättömyyttä parisuhteessa.

 

Puistoissa käymme edelleenkin harvoin ja moniin kolme- ja viisivuotiaiden harrastuksiin vanhemmat osallistuvat enää tuoden ja kotiin noutaen. Silti huomaan toisinaan miettiväni, moniko noista lapsiaan pukuhuoneissa ja taidekoulujen eteisissä odottavista vanhemmista on mahdollisesti yksinäinen.


Tanssikoulun oven sulkiessani toivon, että heille sattuisi samanlainen onni matkaan kuin meille aikoinaan. Kolme ystävää samasta yksivuotiaiden muskariryhmästä.

 

Oletko sinä saanut ystäviä lasten harrastusten kautta?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu