Säätiedotus lupasi pelkkää aurinkoa läpi viikon. Paitsi sen yhden ainoan iltapäivän. Sen, jona Silja Symphony pysähtyi meitä kyyditen päiväksi Tukholmaan. 

Tummat pilvet enteilivät sadetta ja sadepisaroita putoili hiljalleen jo Tukholman keskustan tuntumassa sijaitsevan valtavan puistoalueen, Skansenin porteilla. 

Vettä satoi kaatamalla ja ukkonen räiski salamoitaan, kun nökötimme pienen katoksen alla. Muinaisajan hengähdyksen saattoi suorastaan aistia. Pakkauduimme tiiviisti liki aasialaisten turistien kanssa ja jaoimme paikat kylki kyljessä puisten parrujen päällä taituroiden. Vesi virtasi valtoimenaan asfaltilta meitä kohti ja varmaan kuin säälistä kuopuksemme vieressä seisova vapautti hänelle paikkansa. Kasteli omat tennarinsa hänen lenkkareidensa sijaan. 

Ei arvatenkaan ihan sellaista kuin viehättävältä ulkoilma-alueelta odotimme. 

Voiko ulkoilma-alue Skansen, kevein kesämekoin auringossa kulkevien suosikkipaikka vaikuttavin näköaloin tarjota mitään sadepäivänä? 

Ennen reissuamme olisin sanonut, ettei takuulla voi. Noilla parruilla nököttäessämme sisälläni kupli kuitenkin seikkailufiilis. Sellainen vaistonvarainen, hieman muumimammamainenkin tunne, että täällä odottamattomissa olosuhteissa matkan päässä kotoa pidetään huolta toinen toisistamme ja ratkaistaan asiat parhaalla mahdollisella tavalla.

Pahimman ukkosen aikaan nakerrettiin repun sivutaskusta löytyneitä välipalakeksejä ja mutustettiin suklaata lasten laulun peittäessä kovimman sateenropinan. En olisi ikinä uskonut toteavani, että tuntuipa jotenkin mukavalta sekin yhdessäolo. 

Alue itsessään oli jo tuttu (katso viime syksyn vierailumme), jonka takia meillä ei ollut uuden nähtävyyskohteen edellyttämää kiertämis- ja näkemispakkoa. 

Kuljimme omassa aikataulussamme juuri ne polut, joille halusimme poiketa ja pysähdyimme vanhoihin rakennuksiin luotuihin kauppoihin paikallisten matkamuistojen ääreen. Kahvilatyyppisin valikoimin varustetut kojut tarjosivat tilaisuuden jäädä sateen suojaan ja nauttia välipalana lämmin hotdog tai vaikkapa kuppi höyryävää.

Alue itsessään on onneksi kaunis ja rauhoittava aina, säästä huolimatta. 

Vietimme pitkään Mini-Skansenilla seuraten pupuja, hiiriä, liskoja ja sammakoita. Varsin tavanomaisia pieneläimiähän nuo, mutta tuossa hetkessä tilan lämpö tuntui kodikkaan kutsuvalta.

Lapset seurasivat tarkkaavaisesti kävelevältä puunlehdeltä näyttävää Phylliidae-hyönteistä ja kiipesivät pieneen muinaisajan mökkiin kerta toisensa jälkeen. He pysähtyivät leikkimään ilman tarvetta rynniä eteenpäin tai nähdä enemmän.

Se oli oppi meille aikuisillekin, taito innostua tavallisesta. 

On totta, että Skansenista saa parhaan vaikutelman aurinkoisena kesäpäivänä. Silloin toinen toistaan kutsuvammat puistot, polut ja historiaa huokuvat talot pääsevät oikeuksiinsa, eläinpuiston eläimet ovat seurallisia suojaan vetäytymisen sijaan ja upea luonto tuo energiaa. 

Tällä kertaa Skansen oli seikkailu sateessa. Sellainen, joka painuu koko perheen mieliin tarinoina ukkosesta, seisomisesta kaatosateessa kirkkaan sadekaavun alla ja alati vatsassa tuntuvasta kutkutuksesta. Siitä, että perheenä pidetään toisistamme huoli odottamattomissakin tilanteissa. Tai erityisesti juuri silloin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu