Kolme vuotta sitten vietettiin päivä kotieläintilalla, kurkittiin aidanraosta lehmiä ja silitettiin lampaita. Käytiin kahvilassa ja ostettiin lapsille jättikokoiset korvapuustit. Niin isot, että lapsiakin ihmetytti. Meidän pienille, esikoisesi ja meidän kuopus kun istuivat molemmat vielä silloin rattaissa. Kerättiin auringonkukkapellolta sylillinen auringonkukkia, eikä välitetty siitä, että tennarin pohjiin tarttui pellolta rapaa. Valovoimaiset kukat kilpaa auringon kanssa hehkuen olivat kauniimpia. 

 

Kaksi vuotta sitten sisäleikkipuistoiltiin. Annettiin samanikäisten lastemme juosta ja kiivetä, leikkiä ja temppuilla. Juteltiin siinä rinnalla kuopuksesi odotuksesta, syksystä, perhe-elämästä, parisuhteesta ja tulevaisuudesta. Jaettiin sama elämäntilanne äiteinä, tuttuina jo nuoruusvuosilta saakka. 

 

Molemmista näistä muistutti Facebook muutamien päivien sisään. 

 

Uusia muistoja ei tule. Yhteisiä. Hän lähti, minä jäin. 

 

Hetkessä elämisen taito. Sitä olen miettinyt viime aikoina paljon, kun nämä vuosien takaiset muistot ovat nousseet Facebookin kuvavirrasta yllättäen. Meistä kukaan ei tiedä, mitä elämä tuo ja miten pitkään kukin täällä saa olla. 

Olen taas muistutellut itseäni, että näiden lukuisten kauaskantoisten suunnitelmien rinnalla muistaisin katsoa myös juuri tätä päivää. Kaiken hoppuilun ja lapsiperheille tyypillisen eestaasryntäilyn rinnalla sekä tulipalojen sammuttamisen lomassa kiinnittäisin huomioni siihen pieneenkin, mikä on tehnyt iloiseksi tai onnelliseksi. Illan kääntyessä yöhön kerrata, millaisia muistoja olen tallettanut päivästä sydämeen. 

 

Tänä syksynä sataa paljon. Viimoo ja tuulee, lupailevat sääennusteet. Paleltaakin, väittävät. Olen jurputtanut kauniin ja lämpimän kesän yhtäkkistä muutosta useana päivänä. Sitä, että viluttaa. Taidan muuttaa ajatustani. Nautin siitä, että on syksy. Uusi päivä ja uusi viikko. En odota ensi syksyä, joka voi olla kauniimpi. Tai yhtä kylmä. Mistäs edes tiedän, näenkö sitä. Mutta tämän näen, koen ja saan olla itselleni tärkeiden ihmisten kanssa. Ja kantaa muistoissa heitä, keiden kanssa en enää saa olla.

 

Meillä on vain tämä yksi elämä. Yksi elämä mahdollisuuksineen ja suunnitelmineen. 

Tekisitkö jotakin toisin, jos tietäisit, että sinulla on vain hetki aikaa? Tai että ystävääsi ei enää huomenna olisi? Olisitko enemmän läsnä, ottaisitko useammin syliin ja kertoisitko vieläkin useammin rakastavasi - ennen kaikkea sanojen sijaan näyttäisit sen? Kysyisitkö, miten voin sen sijaan, että kerrot, miten itse voit?

 

 

Elämän rajallisuutta ja itsestäänselvyyksiä olen pohtinut myös mm. 

Kun ystävä on yhtäkkiä poissa – miten kertoa lapselle kuolemasta?

"Ystäväni ei selvinnyt. Hänen lämmin sydämensä ei jaksanut. Hän jätti meidät ennen kuin ehdin enää kertoa, että olen iloinen siitä, että hän on elämässämme. Hänen lapsensa meidän lastemme ystäviä."

Terveiset sinne taivaaseen  

"Hän lähti täynnä rakkautta. Rakkaus. Ehkä sen voi ajatella hänen muistonaan. Sen, että ihmiset havahtuivat omien kiireidensä keskeltä näkemään, mikä on elämässä lopulta kaikkein tärkeintä."

Jos aikaa olisi vain vähän - Tämä hetki on lahja 
"Jonakin päivänä tulee se hetki. Hetki, jona mietit, että jos sinulla olisi vain hetki enää täällä, eläisitkö elämää, jota haluat elää."

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu