Alkukevättä lupailevan kirkkaan aamuauringon häikäistessä olen ajellut tuttua tietä kohti työpaikkaani. Raaputtanut kotipihassa kylmien pakkasaamujen jäädyttämiä autonikkunoita mekossani hytisten, mutta kääntänyt katseen jo kevääseen. Olen ollut hassulla tavalla ylpeä kaulassani jälleen roikkuvasta tutusta henkilökortista, joka ennätti reilun viisi vuotta lojua kotona työpöydän laatikossa. Kyllähän sitä vuosien aikana kerran, jos toisenkin välillä vilkaisin, mutta kotiäitiyden aikaan työelämä tuntui jotenkin hurjan kaukaiselta. 

 

Arki on ollut muutosten pyörteitä palattuani töihin lähes kuukausi sitten. Tein mallikelpoisen comebackin pitkiltä perhevapailta suoraan sairaslomalle, kun napattiin koko perhe kimppuumme ärhäkkä influenssa ja siihen perään ehdittiin saada lasten takia jo pari muutakin sairastupapäivää. Hetkittäisistä mites-ihmeessä-tämä-ratkaistaan-sumplimisista huolimatta muutos on tuntunut kuitenkin hyvältä. Uskon yhä sanontaan "kaikelle on aikansa." 

 

Olen iloinen, että sain mahdollisuuden olla kotona pitkään. Elin tähänastisen elämäni parasta aikaa lasten kanssa puuhaillen. Nuo vuodet tulevat mitä todennäköisimmin jäämään muistoihin sosiaalisimpina vuosina ikinä, niin hurjan paljon ehdittiin tavata ystäviä lapsineen viikoittain - lähes päivittäin. Töihin palattuani sosiaalinen elämä on joutunut toistaiseksi hieman joustamaan - tai taantumaan ensimmäiseksi kuukaudeksi lähes hiljaiselolle - mutta ratasten loksahdellessa paikoilleen löytänee taas paikkansa yökyläilyistä hotelliviikonloppuihin ja perhelomakohteisiin. Yhteiseen aikaan. 

 

Muuttuneessa arjessa kahden pienen lapsen äitinä olen oppinut arvostamaan entistä enemmän työelämän joustavuutta. Uskon vakaasti, että ihminen on kokonaisuus, joka tarvitsee vakautta elämänsä jokaiselle tärkeälle kivijalalle – perheelle, vapaa-ajalle, työlle ja ystäville. Että asioiden on joustettava elämän muuttuessa, etsittävä omaa paikkaansa. 

 

Olen parina viime vuonna käynyt tutustumassa kymmeniin perheystävällisiin työpaikkoihin pääkaupunkiseudulla Mothers in Business-järjestön kautta. Meistä pienten lasten äideistä koostuvaa vierailijajoukkoa on toistuvasti puhututtanut työpaikan käytänteet siinä, millä tavoin erilaisia elämäntilanteita voidaan työuran varrella huomioida. Kun me ei täällä kuitenkaan eletä työtä, vaan elämää varten – kunkin henkilökohtaista ja yksilöllistä. 

 

Etätyön merkitys on suorastaan räjähtänyt näinä perhe- ja opintovapaiden vuosinani. Se on useassa yrityksessä arjen rutiini useampina päivinä viikossa, eikä siitä yleensä tehdä enää edes minkäänlaista sen suurempaa numeroa. Kunhan työt tulevat sovitulla tavalla hoidetuksi ja työntekijä itse huolehtii oman työpisteensä ergonomiasta pysyäkseen hyvinvoivana. 

 

Onhan se oikeastaan etenkin asiantuntijatyyppisessä työssä ollut aika erikoinen ajatus. Että työn tunnolliseen tekemiseen vaadittaisiin läsnäolo työpaikalla, ikään kuin tiimin ja työkavereiden hönkiminen niskan takana, että hommat tulevat hoidetuiksi. Eri asia on sitten se, missä määrin käytäntö ja sosiaalisesti työyhteisöön integroituminen edellyttää paikalla oloa.

Onneksi omallakin työpaikallani asiat ovat viidessä vuodessa menneet eteenpäin, työntekijöidensä näköisten joustojen suuntaan. Jo ensimmäisellä viikolla HR esitteli etätyökäytänteet ja muistutteli etätyömahdollisuuden tuomasta rauhallisemmasta työajasta avokonttorin sijaan. Viime viikolla kokeilin, miltä se taas vuosien jälkeen tuntuisi. Istuin kodin työhuoneessa läppärin ääressä ajatuksiin uppoutuneena. Join luvattoman paljon teetä ja rennoissa kotiäitivuosien collegehousuissa villasukat jalassa olo tuntui rennolta. Lähes luvattoman rennolta.

Tänään hämmästyin työkaverini toteamusta: "Mä vietän etäpäiviä kivoissa kahviloissa, kokeile joskus." Hän oli juuri palannut pohjoisesta, jossa työnteko sujui leppoisasti mökkitunnelmissa lumimaisemissa. Ajattelussani on näemmä yhä oppimista. 

 

Ihan parasta oli kuitenkin se, että viime viikon etätyö mahdollisti myös lapsille lyhemmän päiväkotipäivän ja siten koko perheelle leppoisamman illan ilman väsymyskitinöitä. He saivat aikaa nukkeleikeilleen, jatkoivat kaksistaan intoa puhkuen pääsiäisaskarteluja ja tanssivat Risto Räppääjän tahdissa huoneisiinsa vetäytyen. Omaksi rooliksi jäi lähinnä olla kotona oleva luottoaikuinen. Heille riitti tietoisuus läsnäolostani.

 

Useita peräkkäisiä etäpäiviä lasten kanssa tuskin poikkeustilanteita lukuun ottamatta tekisin, sillä lapset vaativat ja ansaitsevat huomion. Päivät tai puolikkaat kuitenkin onnistunevat silloin tällöin mutkattomasti. Uskalsin jopa antaa ajatusten lentää ensi vuonna eskarin myötä eteen tuleviin loma-aikoihin, joista osan päivistä voisikin erityishoitojärjestelyjen sijaan hoitaa hyvin etäpäivillä. Hätätapauksessa hetken parilla Ti-Ti nalle dvd:lläkin, kunhan olisin itse läsnä kokonaisuuden perään katsomassa.

 

Työelämän joustot. Ennen lapsia en kiinnittänyt niihin edes huomiota. Nyt annan arvon niille pienillekin perheystävällisille eleille, jotka viestivät työnantajien perhemyönteisestä asenteesta. Moni yritys tuntuu huomanneen tämän myös rekrytointivalttina osaavien ihmisten löytämisessä.

Asioita katsoo pienten lasten vanhempana toisenlaisin silmin. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu