Viime yönä huokasin helpotuksesta. En enää joudu sulkemaan työhuoneen ovea nenän edestä lapsilta, jotka pyytävät toiveikkaana kanssaan leikkimään.

 

Aikuisopiskelijana palautin tältä erää viimeisen tehtäväni. Opintovapaalla olen ollut pian kaksi vuotta, vaikkakin tein opintoja jo osin perhevapaiden aikana. Perhe on oppinut, että tiettyinä jaksoina sulkeudun useammin työhuoneen oven taakse ja kirjoitan selkä kyyryssä katse tiiviisti tietokoneen näytössä.

 

Raastavaa. Onhan tämä välillä ollut sitäkin. Olen paitsi sulkenut sen työhuoneen oven monet kerrat, myös kieltäytynyt lukuisat kerrat perheen yhteisestä uimahallireissusta esseen deadlinen lähestyessä tai siirtänyt odotettua ystävätapaamista palautuspäivän venähtäessä. Sydäntä raastaen olen kuunnellut, miten muu perhe on lähtenyt metsäretkille tai ostamaan jäätelöä kesäiseen jokirantaan. Olen jäänyt kotiin – se kodin hälinätön hetki on ollut keskittymiselle paras.

 

Lukuisat kerrat olen kömpinyt sänkyyn vasta reilusti puolen yön jälkeen, vaikka mieli olisi tehnyt jo paljon aiemmin. Rauhoittavinta kun olisi saada nukahtaa puolison kanssa samaan aikaan. Silmät väsymyksestä lupsuen olen kirjoittanut läppärin ääressä hiljaisessa kodissa, jossa valot loistavat yön pimeydessä vain työhuoneessa.

 

Olen menettänyt hermoni kerran, jos toisenkin ja korottanut stressitason noustessa ääntäni. Moni sanoo voivansa uppoutua tekemiseensä kuulematta ja näkemättä mitään. Sitä taitoa olisin tarvinnut näinä vuosina muuten minäkin, kun lastenhuoneista on kaikunut sisarusten välinen riitely tai alakerrasta lastenlaulujen laulaminen mikrofoniin volyymit kaakossa.

 

Laiminlyönyt perhettäni. Sitäkin olen oletettavasti välillä tehnyt, kun olen jättänyt kuuntelematta, pysähtymättä tai ollut lähellä, mutten läsnä. Pyöritellyt päässäni mediateknologiaa, verkkojulkaisemista tai populismin syntyä, kun hellalla hämmennettävä broilerkastike on meinannut kärähtää. Onneksi on ollut pinaattilettuja, tuttua Saarioista. 

 

Olen naputellut viestejä lehtoreille ja proffille ”Hei, voisinko saada muutaman päivän lisäaikaa? Lapset ovat kuumeessa kotona” ja laittanut vielä posket punottaen paluupostia ”Nyt toinenkin lapsista sairastaa ja sai kovan flunssan, anteeksi, mutta miten näet?” Vastausta lukiessa on omassakin kurkussa jo usein tuntunut alkavien pöpöjen liikehdintä. Tahdonvoimalla.

 

Mieheni on joustanut. Hän on tehnyt iltapalaa ja keittänyt teetä. Huolehtinut kotitöistä, leiponut ja pessyt pyykkiä. Varmistanut, että niinä tiukimpina aikoina olen saanut mahdollisimman paljon aikaa opinnoille. Ollut tasavertainen vanhempi, välillä jopa enemmän. Hänellä on ollut aina vahva paikkansa lasten elämässä, mutta toki tämä on sitä vahvistanut. 


Suosittelisinko iltoihin ja viikonloppuihin painottuvaa aikuisopiskelua perheelliselle, pienten lasten vanhemmalle? Sanoisinko useamman vuoden prässin jälkeen, että hei, mieti mahdollisuuttasi, jos yhtään emmit? Mitäs luulet?

 

Kyllä. Ihan ehdottomasti. Järkevimmin reunaehdoin, kenties.

 

Omia tavoitteita voisi toki asettaa realistisemmin ja suhteuttaa käytettävissä olevaa aikaa tosiasioihin. Vuosien työelämäkokemus ennen äitiyttä herättää palon uuden tiedon hakemiselle ja kokonaisuuksien täydentämiselle. Vaikka eletty elämä on tuonut taitoa nähdä kokonaisuuksia vuosikymmenten takaisia yliopistovuosia paremmin, on silti ihan eri asia etsiä lapsiperhearjesta niitä tunteja ja pidempiä ajanjaksoja. Oma jaksaminen on ollut välillä koetuksella, kun aikaa yrittää löytää sieltä, missä sitä ei oikeastaan ole. Unesta. 

 

Olen oppinut ja oivaltanut. Innostunut ja syttynyt. Lähtenyt ryytyneenä ja palannut silmät intoa sädehtien. Tasapainottanut ja tasapainoillut. Olen antanut, mutta älyttömän paljon myös saanut. 

 

Opiskelu myös perhevapaiden jälkeen ennen työelämään paluuta varmistaa, että pysyy mukana työelämän kehittymisvauhdissa, tuntee viimeisimpiä tuulia ja ymmärtää muutoksia. Samalla opiskelu on ollut pienten lasten äitinä tapa irrottaa ajatukset arjesta – upota digitalisaation tai strategioiden maailmaan, hypätä kriisiviestinnän ja johtamisen kelkkaan.  Meitä lähes nelikymppisiä pienten lasten äitejä on yliopiston harjoituskursseilla istunut toisinaan melkoinen liuta.

 

Elämää varten oppimassa.

- - - -

Aikuisopiskelua lapsiperhearjessa olen pohtinut myös:

Ollaanko me vapaassa pudotuksessa? - Kun arki muuttui minuuttipeliksi
Kun sumu hälvenee - Tervetuloa takaisin, arki
Kaipuu(ko?) töihin – Ajatusten harhailua moottoritien aamuruuhkassa 
Uuden aloitus ja äidin haikeus - päiväkotiin 

- - - 


Teehetkien koti-blogin takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika. Äiti 3v ja 5v tytöille ja vaimo sielunkumppanille. Ystävä ja kodin hengetär. Teetä ja joulua rakastava askartelija ja aktiivisesti tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. Opintovapaalla asiantuntijatyöstään alkuvuoteen saakka, jolloin edessä on tasapainottelu työn ja perheen yhdistämisessä. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu