Kerroin muutama päivä sitten meidän 2,5-vuotiaan kuopuksen päiväunikapinasta. Siitä, joka aina jossakin vaiheessa iltapäivän loputtomalta tuntuvaa nukutustuokiota alkoi kääntyä siihen, että eestaas hääräävän pienen vanhempaakin alkoi puhisuttaa ja hampaita kiristyttää. Siihen, että lapsella olisi paljonkin asiaa ja vielä yksi juttu kerrottavana, mutta vanhemmalla ei enää mitään sanottavaa.

 

Koska jokapäiväiset neuvottelutilanteet - ne valmiiksi hävityt - osoittautuivat vanhemman näkökulmasta tuloksettomiksi, päätin pääsiäislomaviikon jälkeisesti hulinasta arkeen palaamisen jälkeen ottaa uuden taktiikan. Että hei, mitäs jos kokeiltaisiin suunnitellusti päiväunettomia päiviä? Niitä on siis kokeiltu joitakin kertoja aiemminkin päättyen lähes poikkeuksetta melkoiseen iltahulinaan. Siihen, että tytöt keinuvat voimistelurenkailla sellaista vauhtia, että päätä huimaa ja hyppivät trampoliinilla "yksi-kerrallaan-sopimuksista-välittämättä" niin, että sydän on syrjällään. Joo, tiedän, että lasten kuuluukin leikkiä välillä hyvinkin vauhdikkaasti, mutta muutoin melko rauhallisten tyttöjen kanssa väsymys saa ylikorostuneen rauhattomuuden esiin.

 

Ensimmäisenä päivänä tein erinomaiset suunnitelmat sille, että lapsi pysyy touhukkaana koko päivän. Kahteen mennessä iltapäivällä oltiin siivottu perusteellisesti keittiön kaapit ja pyyhitty jokainen pöly keittiön kaappien päältäkin, kasattu leikkimökkiin hyllykkö, ruuvailtu uuden nojatuolin jalat paikoilleen ja pesty useampi koneellinen pyykkejä. Tutustuttiin vispilöihin ja vohvelirautaan, ruuvattiin yhdessä erilaisilla ruuvimeisseleillä ja lajiteltiin pyykkejä värijärjestyksen mukaisesti, harjoiteltiin puhtaan pyykin viikkaamista kauniisiin kasoihin. Paristi kokeiltiin ihan tositarkoituksellisesti taktiikkaa "Äiti näkee, että sä olet väsynyt. Nyt mennään päiväunille" - Ei. En halua nukkua. Asia selvä, niin vähän arvelinkin.

 

Kolmen aikoihin lähdettiin hakemaan esikoinen päiväkodista. Vähän ennen kahdeksaa heränneen silmät sulkeutuivat heti, kun auto kääntyi kotipihasta. Ei auttanut, vaikka yritin keksiä keinoja laulamisesta lintujen ja ohikulkevien autojen katseluun. Autossa nukuttujen päiväunien jälkeen palattiin ainakin putipuhtaaseen keittiöön tekemään päivällistä ja vietettiin hyväntuulinen ilta yhdessä. Voiko sen laskea onnistumiseksi?

 

Seuraavana päivänä kokeiltiin uudelleen. Siivottiin leikkimökkiä kevättä varten ja askarreltiin hetki sisällä pyykinpesukoneen valmistumista odotellessa. Lounaan jälkeen kauniin aurinkoinen kevätpäivä houkutti takaisin ulos. Ehdittiin hakea lähikaupasta tarvikkeet iltapäivän pullataikinaan ennen kuin kaksivee veti varalta mukaan otetun uniharson poskelleen ja sulki haukotellen silmänsä. Auringonsäteet ja myöhäisen kevään kevyet lumihiutaleet leikittelivät vuorotellen nukkumatin matkassa olevan kasvoilla. Päiväunista sai energiaa siinä määrin, että leipominen tyttöjen kanssa sujui erinomaisesti. Hmm, onnistuminenhan sekin oli.

 

Tänään ulkoilu- ja touhuiluaamun jälkeen typy kiipesi itse sänkyyn ennen kahtatoista ja toivoi mua hetkeksi vierelleen silittämään. Nyt hän tuhisee jo rauhallista untaan.

 

Ajattelin muuttaa ajatustani. Päiväunellisten ja suunnitellusti päiväunettomien päivien sijaan saa jatkossa tulla myös katsotaan-miten-sujuu-päiviä. Niitä, joina uni tulee, jos on tullakseen tai unet jäävät väliin. Nythän asetelma kääntyi päälaelleen - suunnitelluista päiväunettomista päivistä päivittäin päiväunellisiin.

 

Olen lähtökohtaisesti rutiineista kiinni pitävä, mutta totesin, että tähän juupas-eipäs-taisteluun en enää lähde jääräpäisesti tunneiksi niinä päivinä, joina vielä kahdeltakaan iltapäivällä toisella ei ole merkkiäkään väsymyksestä. Toisaalta kaksivee nukkuu minimissään 11 tunnin yöunet näiden mahdollisten tunnin päiväunien rinnalla, joten päiväunettomien päivien jaksamisen haasteet ajoittuvat lähinnä pariin tuntiin illassa ennen nukahtamista. Tiedän, että lapsilla on kausia, joina oma tahto on vahvempi ja vanhempia koetellaan myös näiden nukkumisten suhteen. Niinhän se oli pari vuotta vanhemmalla esikoisellakin, jolla nykyisin 4,5-vuotiaana on yhä halu nukkua päiväunet muutaman kerran viikossa. Toki voisin väenvängällä keksiä keinoja nukahtamiseen, mutta juuri nyt tilanne ei ole sen väärti. Otan siis tässä hetkellisen aikalisän, menen päivä kerrallaan. Juuri nyt nautin peiton alle kömpineestä pienestä ihmisestä, jonka tiedän tunnin kuluttua heräävän hyvillä mielin virkeänä.

 

- - - -

Teehetkien koti löytyy myös Facebookista ja aktiivisesti päivittyvin kuvatarinoin Instagramista

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu