Kun valloilleen pääsevät lapsen vilkas mielikuvitus ja satunnaisia tiedonrippeitä sieltä täältä, voi käsillä olla susipelko. Näin meille kävi viime talvena, jolloin tuolloin reilu nelivuotias halusi käydä joka ilta varmistelevan keskustelun siitä, mitä sudet ovat ja voivatko ne tulla kodin lähelle. 

 

Pelko oli tuolloin käsinkosketeltavan aito. Hän oli kuullut jostakin, että on olemassa koiran näköisiä eläimiä, jotka liikkuvat pääsääntöisesti öisin ja pitävät pelottavaa ääntä. Hänelle oli myös syntynyt selvä mielikuva siitä, että sudet ovat hyvin vaarallisia ja niihin pitää etenkin lapsena välttää törmäämästä. Suurin huoli näin olikin, missä ne liikkuvat, jotta osaisi pysyä etäällä - ja voisivatko ne tulla arvaamatta lähelle. Pimeän tullen jopa omaan huoneeseen, tai ainakin ikkunan alle.

Tällöin meille hankittiin useampia lapsille suunnattuja kirjoja, joissa sivuttiin susia ja siinä rinnalla muitakin metsän eläimiä. Näihin kirjoihin on nyt talven aikana palattu uudelleen, hieman jo toisenlaisista lähtökohdista luontoon tutustuen. 

 

Lapsen oma petokirja / Suvi Vehmanen ja Leila Nevakivi, Minerva (2016) 

oli kirja, jonka oli tarkoitus johdattaa lapsi syvällisempien keskustelujen äärelle. Kirja itsessään on rakennettu taitavasti; tietokirjamaiset luonnon tapahtumat vuorottelevat sadun fantasian ja mielikuvituksellisuuden kanssa. 

 

Talvisen arktisen kirjan aloittaa tarina peikkopoika Ylllistä, joka hiihtää uupuneena lumisessa metsässä kaukana kodistaan. Hänellä on kylmä hännänpäähän saakka ja peikkopoika on väsymässä pitkän taipaleen hiihdettyään. Onneksi hänen matkaansa alkaa johdattaa kuukkeli, mutta seikkailu on vasta alussa. 

 

Tarinaan liittyvät lumikko ja kärppä, sekä Yllille kotiovensa avaavat Miihkali-haltija ja Virve-haltiatar sekä ahmaäiti Hanna, ja lukuisat muut metsäneläimet. 

Lapsen kovasti miettimät sudet ovat oleellinen osa kerrontaa, sillä sudet saapuvat takaisin Sinisaloon. Odotettuina ja toivottuina kuitenkin. 

"Hienoa, että tulitte vihdoinkin! Missä olette vaeltaneet koko talven? Täällä Sinisalossa on ollut turvatonta ilman teitä, kun karhukin vain kuorsaa talvipesässään", tervehtivät haltijat kuun valossa ulvovia susiystäviään. Kun he kertovat susilaumalle kotiinsa tulleesta pienestä peikkopojasta, susissa herää pelko. "Peikot vainoavat meitä susia."

Kirjassa on taitavasti käännetty moni asia toisesta näkökulmasta tarkasteltavaksi ja siten saatu lukija - etenkin aikuinen - tarkastelemaan omia oletuksiaan. 

Sadun rinnalla kerrotaan tietokirjamaisen tarkasti luonnon todellista kiertokulkua. Niinpä hyvin nälkäiset sudet saivat metsästysretkellä saaliikseen hirven, ja niiden syömistä lämpimällä raadolla kuvataan karun realistisesti. Viimeistään tässä vaiheessa voi vakuuttua siitä, ettei kirja täytä sille ajateltua tarvetta susipelon poistamisesta - tai siitä, etteivät sudet todennäköisesti tee mitään, vaikka ne tulisivatkin jossakin päin Suomea lähelle asutusta. 

Lapsen omassa petokirjassa seurataan vielä talven kääntymistä kevääksi ja luonnon heräämistä lämpöön ja valoon, käpytikkapariskuntaa perheineen, susiemo Emman pentuja, ilveksen ja Yllin ystävystymistä ja monia keväisen ja kesäisen luonnon ihmeitä. 

Tarinan lomaan on ujutettu oivaltavasti lukuisat kasvit mustikasta suopursuun ja knoppitieto ketun jäljistä karhun marjakakkaan, jotka pitävät etenkin lukijan valppaana. Luonnon moninaisuutta avaavana kirja toimii varmasti hyvin.

Lukukokemuksena se kevenee loppua - kevättä - kohden, mutta jättää kyllä muistikuvan öisen kuutamon susien ulvonnasta. Se kun kirjan alkupuolella saa huomattavan ison painoarvon. Toisaalta - onhan kirjan nimi petokirja. Voisiko luonnon todellista kiertokulkua toisin kuvatakaan lapselle ymmärrettävästi? 

Lapsen oma eläinkirja / Maarit Varpu, Aurinkokustannus (2016)

esittelee lähes 40 suomalaista eläinmaailman edustajaa tarinoin ja valloittavin kuvin.

Kirja opettaa, ettei suloisen tuhisevalle siilille saa uskomuksista huolimatta antaa maitoa tai että metsäjänikset pärjäävät omillaan jo kahden viikon ikäisestä. Siinä kerrotaan lapsilukija mukavalla tavalla huomioiden, että kotihiiri voi silputa pesänsä pehmikkeeksi vaikkapa satukirjan tai kettu syö myös hyönteisiä ja kasveja. 

 

Ja kyllä - kirja esittelee myös suden.

Siinä missä moni muu eläin majavasta peuraan ja tunturipöllöstä laulujoutseneen tulee esitellyksi hyväntuulisten pienten yksityiskohtien valossa, sudelle jää silti vahvasti vaarallisen eläimen kaiku jo pelkkään kuvakieleen viitaten. 

 

Kirja on hienosti koottu, vaikka se nostaakin Suomen luontoa ilmeisen satunnaisilla eläinvalinnoillaan. Tässä tarkoituksessa sen suurempaa kokonaisuutta ei tarvitakaan, vaan nämä katsaukset yksittäisiin eläimiin luovat riittävästi kiinnostusta. Sitä paitsi kirjan mieletön kuvamaailma lumoaa sitä selaavan lapsen (no, vanhemmankin) pitkiksi ajoiksi. Kirjoittaja, Maarit Varpu, on onnistunut tekemään kirjan, joka kertoo juuri sopivalla tavalla pieniä yksityiskohtia ja johdattaa tutustumaan moninaiseen luontoon. 

Susipelkoa se ei tosin onnistu hälventämään. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu