Mun mummoni, kotoisasti muori, piti paljon sinivuokoista. Niitä - tuolloin vielä rauhoitettuja - kasvoi myös hänen vaalimansa kukkapenkin reunassa mun lapsuudenkodissani Etelä-Pohjanmaalla. 

Hän puhui ylpeydellä pioneista, puutarhan vaaleanpunaisista katseenvangitsijoista. Joka kesä ne tarvitsivat tukea, sillä niiden varret notkuivat kukkaloiston alla. Kesä toisensa jälkeen harmiteltiin sitä, miten ne pudottivat kauniit terälehtensä vain hetken kukoistettuaan. 

 

Oma äitini on vaalinut noita kukkapenkkejä jo vuosikymmenet. Hän on suunnitellut ja istuttanut, kiskonut rikkaruohoja ja kastellut. Ideoinut ja toteuttanut, kuljettanut kukkia kottikärryillä kukkapenkistä toiseen ja innostunut multaisin puutarhahansikkain yhä uudelleen. 

Lapsuudenkotini kukkapenkit näyttävät tänään toisenlaisilta, kertovat omaa tarinaansa vanhempieni tavalla. 

 

Samojen kukkapenkkien väriloistoa tulevat ihailemaan mun lapseni, oman mummonsa vierellä kulkien. ”Kuunlilja, tuo kukka mummon kukkapenkissä on kuunlilja”, voin melkein kuulla äitini kertovan lapsenlapsilleen. 

Ihan kuten itse yli kolme vuosikymmentä sitten. 

 

Tänä keväänä ja kesänä meillä on vihdoin ollut aikaa puutarhaunelmille. Omaan kukkapenkkiimme halusin joukon sinivuokkoja. Niiden kuunliljojen vierelle.

 

Muistot elävät. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu