Vaikka hammasta purren, takuulla selviän tästä. Venytän iltoja öihin tinkien omasta uniajastani ja huolehdin lapsista vaikka korkeassa kuumeessa. Leikin lastenhuoneen lattialla sillä My little Ponylla lasten kanssa, vaikka silmissä säihkii päänsärkyisenä enemmän tähtiä kuin sateenkaarisävyisen ponin glitterivärityksessä. Kyllä mä selviän, olenhan äiti, vanhempi.

 

Äidit selviävät kaikesta, isien selkärangat kestävät kaiken taakan. Antaa tulla vaan kaikki maailman huolet ja murheet, vanhemmat taklaavat tilanteen kuin tilanteen. Viis univajeista tai koliikeista, flunssista tai muista pöpöistä. Oma parisuhdeaikakin on ylipäätään ihan yliarvostettua - toistahan näkee koko ajan, kun illat juostaan ristiin rastiin milloin pyyhkimässä vauvaperheessä puklauksia matolta tai leikki-ikäisen takapuolta.

 

Superihmisiä. Niiksihän me itsemme luodaan ja vastataan hymyillen avuntarjouspyyntöihin, että kiitos kun ajattelit, mutta me pärjätään, näin on oikein hyvä. Missä vaiheessa meidän yhteiskunta muuttui sellaiseksi, ettei apua voida ottaa vastaan saati pyytää, edes sitä ihan arkisinta? Vai olikokaan se koskaan toisenlaista? Tekeekö tavoiteltu itsenäisyys meistä myös yksinäisiä?

 

Tytöt ovat pian 3v ja 5v. Olen ollut sen ajan heidän kanssaan kotona ja siksi saanut mahdollisuuden tavata päiväsaikaankin hurjan paljon samaa elämäntilannetta eläviä äitejä ja isejä. Olen nähnyt, miten moni kieltäytyy lapsenhoitoavusta ja yönsä valvova koliikkiperhekin ottaa vastahankaisesti vastaan ystävän tuoman valmiin päivällisen. Puhumattakaan, että kukaan siivoamisesta pitävä edes rohkenisi tarjota toiselle lapsiperheelle apua siivouspuuhiin. Tutulle ainakaan. Ennemmin melkein laittaa ilmoituksen jonnekin vapaaehtoissivustolle, että tarvitko lapsiperhearjessasi keittiön siivousta ja siistiä eteistä.

 

Peiliin on katsomista itselläkin. Aika helposti sivuutan avuntarjouksen minäkin. Kuka meistä nyt haluaa olla toiselle vaivana, onhan heilläkin oma arkensa. Pienet lapset, päällekkäiset harrastukset, reissutyötä tekevä puoliso, ruuanlaitot väsyneenä työpäivien jälkeen.

 

Viime päivät kuopuksen synttärijuhlien lähestyessä puhelin on piippaillut viestejä ystäviltä. Avuntarjouksia leipomisesta siivoamiseen ja lastenhoitoon. Ihan helmenä nurmikonleikkuu yöllisiin enneuniin viitaten. Toiset lapsiperhearkea elävät tietävät, että synttäreiden järjestäminen vie oman aikansa tai että arjessa ylipäätään olisi ihana ottaa tarjottu apu vastaan, vaikka kaikki sujuisikin mutkattomasti.

 

Aika monta kertaa vastasin jo sen totutun "kiitos, mutta kaikki on hoidossa", kunnes jäin miettimään. Palasin ja palaan ystäville, yksi kerrallaan.

 

Ystävä, jolla on kuopuksemme ikäinen lapsi, ehdotti ottavansa tytöt luokseen leikkimään, jotta me vanhemmat saadaan siivota koti perusteellisemmin juhlakuntoon rauhassa. "Käytän täällä iltasuihkut tai saunat ja annan iltapalan", hän kuittasi. Toiselle vahvistin, etten juuri nyt tarvitse apua, mutta josko hän haluaisi huolehtia lapsista jonakin sellaisena iltana, kun aikataulut muutoin menevät päällekkäin. "Tottakai, sitä vartenhan ystävät ovat", tavoitti viesti välittömästi. Tänään esikoinen lähtee hyvän ystävänsä luokse leikkimään pikkusiskonsa tanssitunnin ajaksi. Olisin muutoin sumplinut iltaa ja harrastuksia itsekseni miehen ollessa iltakokouksessa. Ihan nappiratkaisu, kaikille.

 

Meille tämä antaa lisäaikaa juhlavalmisteluille ja omille hetkille. Parisuhteellekin, sillä mut tavoitti juuri äsken seuraava viesti:

Ennen kaikkea lapset tulevat hihkumaan riemusta. He saavat leikkiä ystäviensä ja kummiensa kanssa, istua kavereiden turvaistuimissa, tutkia rauhassa kavereidensa lelulaatikoita ja syödä erilaisia iltapaloja tai päivällisiä kuin kotona.

 

Sen sijaan, että he leikkisivät huoneissaan imurin huristessa tai monitoimikoneen suristaessa kakkutaikinaa tai kulkisivat mukana hoputtaen sisaruksen harrastuksiin, tarjottuun apuun tarttuminen tuokin heille iloa. He tulevat kotiin muistojen reppu uudella tavalla pakattuna.

 

Ystävien arvoa lapsiperhearjessa olen pohtinut myös:

Illallinen kahdellekymmenelle

Kun toinen ymmärtää

Jos toisia äitejä ei olisi

- - - -

Joko sinä seuraat arkeamme kahden pienen tytön kanssa? Löydät meidät myös Facebookista ja Instagramista.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu