”Mä haluaisin napapaidan”, toistaa eskarilainen poikkeuksetta lähes joka päivä. Yhtä useasti hän saa vastauksen, jonka jo tietää. Sen, etteivät napapaidat kuulu hänen ikäisilleen. Eivät ainakaan meidän perheessä.

Samanikäisellä kaverilla on kuulemma napapaita. Ilmeisesti urheilussa käytettävä toppi, mutta lapsen silmin vain napaan saakka. ”Sellainen, mitä isot tytöt käyttävät mun tanssikoulun tanssitunneilla, sellaisesta mä tykkäisin.”
 
Ei. Ei. Ei. Ei edes neuvotellen.
 
Olen vastannut, että hänen ikäiselleen tuon tyyppiset, paljastavammat vaatteet eivät ole sopivia. Niitä käyttävät isommat lapset tai aikuiset, jos käyttävät ja sopivaksi katsovat. 
 

”Milloin mä olen sitten niin iso? Sittenkö, kun mä olen koululainen?” Tuskin silloinkaan, haluaisin vastata. Tähän saakka olen perustellut, että katsotaan sitten, kun olet vanhempi. Mielessäni vannon, että paljon vanhempi. 

 
Löydän lukuisia ylipäätään vaatetukseen liittyviä perusteluja säänmukaisuudesta ja tilannesidonnaisesta käytännöllisyydestä siihen, että vaatteiden tulee olla oikeankokoiset, tahrattomat ja puhtaat. Kyllä, kauniitkin ne saavat olla, toisiinsa sointuvatkin mielellään. Tässä napapaitatapauksessa edellytän kuitenkin, että niiden tulee sopia ikäiselleen.

 

Haluan, että lapseni elää lapsen elämää. Tiedostan, että nykyajan lapsilla on erilainen suhtautuminen pukeutumiseen kuin lapsilla oli esimerkiksi omassa lapsuudessani. Siinä missä itse puin vielä ala-asteen viidesluokkalaisena pinkin My Little Pony-paidan tai lähes nukkavieruksi pidetyn New Kids On The Block-fanipaidan, tiedän tämän päivän ekaluokkalaistenkin olevan hyvin tarkkoja siitä, mitä päälleen pukevat ja miltä näyttävät. Huolettomasti hapsottavan ponnarin sijaan he sipaisevat koulupäivään huulikiillot ja glitteriset pinnit. Se heille sallittakoon – omalla tavallaan. 

 
Missä menee raja lapsen oman tyylitajun ja itsemääräämisoikeuden ja vanhempien vastuullisuuden välillä?
 
Pimulookkia, hieman seksististäkin, jota napapaidat mulle kärjistetysti edustavat, en vain saa sovitettua etuhampaiden vaihtoikää elävään pikkutyttöön. Ei hänen tarvitse poikamaisen jättimäiseen jalkapallopaitaan verhoutua, eikä vaalia My Little Pony-collegea teini-ikään saakka, mutta omaa tyttömäisyyttään voi tuoda esille myös muilla tavoin. Ilman vilkkuvaa napaa.

Vaatteilla vahvistetaan minäkuvaa. Enkä näe, että teinivaatteet vahvistaisivat lapsen minäkuvaa lapsena.

 

Tiedän, että kuulen saman kysymyksen todennäköisesti huomenna, ensi viikolla ja mahdollisesti kuukauden kuluttuakin.

Siksi kuulisinkin mieluusti teidän ajatuksianne — Missä asioissa te puututte lapsenne pukeutumiseen? Mitä asioita hyväksytte ja mitä ette? 


Lue myös erinomainen bloggaus Mormuskamutsilta, joka pohtii omassa sitä, miten hänen nuoruusvuosissaan meikki toi itsevarmuuden tunnetta. Nyt, kun hänen oma lapsensa on teini-iässä, on mietittävä toimintamalleja oman lapsen nuoruudessa. Onko meikkaamiselle alaikärajaa. Mikä on minkäkin ikäiselle liikaa, ja mikä on sopivasti?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu