Etenkin syksyisin pienten koululaisten aloittaessa koulutaivaltaan rummuttavat mediat sitä, miten autoilijat voisivat kiinnittää tarkemmin huomiota suojateiden turvallisuuteen. Syysmyrskyjen ulvoessa ja ensilumen sataessa asia painuu unholaan, huomioliivit liikenteessä vähenevät ja kaasujalka painaa.

 

Koen olevani liikenteessä aika pitkälti toiset huomioonottava, mutta tiedostan, etten kiireessä tai turhautuneena anna aina jalankulkijalle tilaa. Odottakoon vielä minut, onhan odottanut jo tän muunkin autoletkan edelläni, huomaan itsekkäästi ajattelevani.


Alkuviikosta päätin, että annan tietä jokaiselle jalankulkijalle, joka odottaa suojatien edessä tien ylitystä. Jopa heille, jotka ovat selkeästi jättäytyneet kauemmas odottamaan sitä, että autojonot menisivät ensin ohitse.

Hämmästyin. Olipa niitä pysähdyksiä tutuillakin teillä paljon. Jokaisen kulman takana joku, joka halusi suojatien kohdalla ylitse ja aika harvoja autoja, jotka antoivat tietä.

 

Ensin tunsin itseni jalomieliseksi teiden ritariksi, minä joka olin omien aikataulujeni osalta kiireettöminä päivinäni päättänyt tietoisesti antaa tietä. Tiedättekö, röyhistin lähes rintaani, että hei, katsokaa muut autoilijat, ainakin minä toimin liikennesääntöjen mukaan ja pysähdyn poikkeuksetta suojateiden edessä. 

 

Enemmän asiaa pohdittuani alkoi harmittaa - miten meillä isojen metallilaatikoiden ohjaajilla on sydäntä ajaa lumipyryssä tai vesisateessa eteenpäin suojatiestä välittämättä ja antaa jalankulkijoiden värjötellä lumipyryssä auraamattoman kadun reunassa tai toivoa, ettei vesisade piiskaa sateensuojan takaa? Tai jos lumipyry saa liikenteellisen inhimillisyyden heräämään, aurinkoisessa säässä vieläkin useampi posottelee eteenpäin suojatiestä viis välittämättä. Rollaattorimummot ja lastenvaunulliset saattavat vielä saada tietä, mutta auta armas, jos kyse on hyväryhtisestä tiukkahousuisesta juoksijasta aurinkolasit silmillään - odottakoon. Eipä tehnyt enää mieli paukutella henkseleitä. 

 

Eilen olin itse jalankulkijana kahden pienen tytön kanssa, vaikka pitkälti liikumme autolla. Ylitimme useita isoja teitä liikennevalottomista kohdista suojatiet turvanamme. Harva - liian harva - pysähtyi antamaan tietä meille. Kerran vedin esikoisen osin suojatieltä takaisin, sillä kauempaakaan tullut auto ei näyttänyt lainkaan hiljentävän vauhtiaan.

 

Pysähtymättömiin kolme- ja viisivuotiaat eivät kuitenkaan kiinnittäneet huomiota, vielä. Onnellisimpia he olivat niistä, jotka pysähtyivät ja ottivat jalankulkijat huomioon. He heiluttivat leveät hymyt kasvoillaan kuljettajille ja riemuaskelissaan lähes kippasivat mukana olleet nukenrattaat tien korokkeisiin. 

 

Meidän aikuisten tehtävähän on varmistaa, että tie on lapsellekin turvallinen. 

Se voisi olla sinunkin lapsesi. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu