Lapsi vie syötyään ruokalautasensa pöydästä tiskipöydälle, kerää leikittyään lelut paikoilleen huoneensa lattialta ja kiikuttaa rakkaan uninallensa olohuoneesta tyynynsä viereen omaan huoneeseensa. Auttaa pikkusiskoa pukemaan sukat jalkaan ja napittaa samalla siskonsa neuletakin napit havaitessaan niiden olevan auki. Hän huomaa kyykistyessään aiemmin rikkoutuneesta helminauhasta lattialle pudonneen helmen ja tuo sen juoksujalkaa keittiöön "ettei se mene kenenkään vauvan suuhun, jos ne tulee tänne leikkimään."

 

Hetken kuluttua leikit vaihtuvat palapelien ääreltä juoksuun ja keittiön ohitse kirmatessa lattialle putoaa näkkäripaketti "Ottakaas rauhallisemmin, teillä on turhan paljon vauhtia." Lounasta syödessä on maitolasi vähällä kaatua paidanhihan viistäessä turhan läheltä "Katopas nyt, ettei se kippaa", huomaan sanovani.

 

Huomasin joku aika sitten pohtivani sitä, missä määrin oikeastaan muistan kiittää ja huomioida toisen hienot teot arjessa, vaikka sen sijaan hyvin helposti ja takuulla tarpeettomasti tulee sanottua niistä huolimattomuuksista ja varomattomuuksista. Että alkaa pitää osin itsestäänselvänä vaikka sitä, että nelivuotiaskin vie omat astiansa tiskipöydälle ruokailun jälkeen tai auttaa tarvittaessa pikkusiskoaan, muttei osaa katsoa sormien läpi lasin reunoilta läikähtävää maitoa. Ja onko niin, että mitä esimerkillisemmin ja paremmin lapsi käyttäytyy, sitä esimerkillisempää käyttäytymistä alkaa jatkossakin odottamaan? Ikäänkuin selviönä. Että hei, olipa onnistunut päivä tänään, niin tokihan sen täytyy olla huomennakin. Viis sitä, että suurin osa muista ikäkavereista ei takuuvarmasti toimisi lähimainkaan samalla tavoin vastaavassa tilanteessa ja keksisi kaiken lattialle heittäytymisestä kiukutteluun, mutta omaltani voin odottaa, koska menihän kaikki nappiin viime kerrallakin. Ajatus veti aika hiljaiseksi.

 

Uskon kiitoksen ja esimerkin voimaan. Siihen, että hyvää käytöstä vahvistamalla saa paremman tuloksen kuin kieltämällä ja nalkuttamalla. Silti etenkin väsyneenä tai muutoin arkeen turhautuneena yllätän toisinaan itseni pikemminkin kieltämisen kuin vahvistamisen parista. Tai oikeastaan vieläkin kurjemmin huomiotta jättämisen parista. Siitä, etten näe niitä kaikkia arjen helmiä, mitä lapset oma-aloitteisesti ja itse huomaten tekevät, kun he osallistuvat perheemme arkeen tai auttavat muita ihmisiä pitäen kaupassa ovea auki rollaattorimummoille tai nostaen perheenäidiltä hedelmäosastolla lattialle vierivän omenan. Etten saa joka kerta sanotuksi, että olipa hienosti oivallettu, kivasti tehty tai juuri tuosta tuli varmaan toiselle hyvä mieli - kiitos. Yritän tosin jatkuvasti nähdä ne pienetkin asiat, sillä huomaan, että juuri niillä on merkitystä siihen, jääkö asiasta lapselle muistijälki tai elämänsä alkuvaiheessa olevalle, vasta monia asioita opettelevalle ymmärrys siitä, että tietynlainen käytös on "hyvää" ja mieluusti vahvistettavaa.

 

Niinä iltoina, kun meillä kahden pienen tytön vanhemmalla on aikaa istahtaa pidemmäksi aikaa iltateelle juttelemaan elämästä tavallisia päiväkuulumisia enemmän, päädytään lähes poikkeuksetta saman aihepiirin pariin. Siihen, miten taitavia tytöt ovat huomioimaan toiset ihmiset tunnetiloineen tai miten mukavalla tavalla he joissakin juuri koetuissa tilanteissa toimivat. Kyse ei siis ole siitä, ettemmekö vanhempina noita tilanteita näe. Vielä enemmän tulisi vain sanoa se lapsillekin ja jättää sanomatta siitä läikähtävästä maitolasista tai vahingossa pudotetusta näkkäripaketista, pyyhkäistä pöytä vaivihkaa puhtaaksi ja nostaa näkkäripakettikin paikoilleen. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu