Joulukuun ensimmäinen viikonloppu on ollut perheessämme rauhoittumista joulun odotukseen ja siihen levolliseen tunnelmaan, jossa yhdessäololla on suuri merkitys.

 

Viikonloppuna ollaan herkuteltu kinkulla ja joululaatikoilla sekä jaettu lahjoja joulukuusen ympärillä. Lasten kanssa kurkittiin ikkunasta sydän pamppaillen, joskos näkyisi lahjat ulko-ovelle jättävää joulutonttua. Tällaiselle älyttömän paljon joulusta pitävälle kuten mä, se kävisi muutenkin ilahduttavana joulunodotuspiristyksenä, mutta loogisempi selitys löytyy suomenruotsalaisten viettämästä Lillajulista

Perheemme on kaksikielinen ja suomenruotsalaisen mieheni ja hänen sukunsa myötä olen päässyt jo vuosien ajan tutustumaan lillajuliin, pieneen jouluun. Sitä vietetään perinteen mukaan sinä lauantaina, joka edeltää ensimmäistä adventtia, käytännössä noin nelisen viikkoa ennen jouluaattoa.

 

Tunnustan, etten suomenkielisenä ollut ennen tätä parisuhdetta edes kuullut mistään lillajulista, vaan siitä puhuttaessa tuli mieleen ne tyypilliset työyhteisön pikkujoulut kimaltavissa pikkujoulumekoissa skumppalaseja nostellen ja johdon puheita henkilökunnalle kuunnellen tai ystäväporukan glögihetki ennen orastavaa joulustressiä. 

Se, että juhla paljastuikin perheen kanssa vietettäväksi pieneksi jouluksi jouluruokineen ja paketteineen, toi iloisen yllätyksen. Mun anoppini on kaiken lisäksi varsin jouluihminen hänkin - ja onnistuneella tavalla tartuttanut sen aikanaan poikaansa, mun mieheen siis - joten päivä on vuosi toisensa jälkeen levollisella tavalla joulutunnelman tuova. Kun arki hajaannuttaa ihmiset etäämmälle, on lillajul myös tapa pysähtyä puolison perheen pariin. Serkut saavat isovanhempiensa luona leikkiä yhdessä ja aikuiset jutella. 

Omassakin kodissa joulunodotus on näkynyt jo pitkään. Tässä harmaudessa ja pimeydessä on tuntunut mukavalta tuoda valoa ja tunnelmaa kotiin.

 

Tänä viikonloppuna ollaan ripustettu ne viimeisetkin jouluvalot paikoilleen, luettu joulukirjoja ja sytytetty kynttilöitä. Tunnelmoitu. Tytöt koristelivat piparkakkutalon ja kävivät tervehtimässä kauppareissulla joulupukkia. Mainitsinkin Instan puolella, etten vuosia sitten ymmärtänyt kauppojen joulupukkeja. En tajunnut, miksi ne tekopartaiset karkkientyrkyttäjät olivat tukkimassa kauppojen käytäviä lapsijoukkioiden kera, enkä ymmärtänyt, kuka ylipäätään menee pukin luokse. Olin vakuuttunut, että jokainen lapsihan tajuaa totuuden - jokaisessa kaupassa eri vaattein ja eri äänellä. Lasten myötä huomaan, että samoissa jonoissa mekin ollaan. Eivätkä tytöt innostuksessaan mieti enempää, vaikka pukit näyttäisivät miten erilaisilta. Se siis siitä pohdinnasta. 

 

 

Tänä vuonna joululla tuntuu olevan erityinen merkitys. Paitsi että kuluttavan loppukesän ja syksyn jälkeen tuntuu poikkeuksellisen hyvältä rauhoittua, on tämä samalla näiden reilun viiden kotona vietetyn vuoden jälkeen viimeinen joulu, johon valmistaudun ilman rinnalla kulkevaa työroolia. 

 

Siksikin huomaan pysähtyväni ja rauhoittuvani, ja toisaalta nautin valmisteluista ja suunnitelmista vieläkin enemmän. 

 

Sade ropisee kattoon ja lasten kumpparit odottavat eteisessä huomista päiväkotipäivää. Käännän katseeni lipaston päällä olevaan kynttelikköön ja Aarikan klassisiin joulutonttuihin. Tätä levollisuutta en anna sään viedä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu