Esikoisen aloittaessa päiväkodin olin se äiti, jonka lapsen vaatteista ei olisi takuulla kukaan päässyt ikinä kysymään, että hei, onkohan tämä paita teidän, vaikka siinä ei ole nimeä. Yksikään vaate ei olisi voinut nimettömänä hukkua tai sekoittua mihinkään. Meillä ei näet ollut yhtään vaatetta ilman nimilappua. Liimailin tunnollisesti tarroja jopa sukkahousuihin ja alushousuihin. Ainoastaan sukat säästin käsittelyltä, nekin tosin ennen kaikkea siksi, etten keksinyt, mihin se lappu kiinnitettäisiin, eikä nimen raapustamiselle ollut tilaa. Alkuinnostuksessani tarroitin jopa pyjamat ja muut univaatteet, vaikka ne matkaavati kodin ulkopuolelle vain tosi satunnaisesti silloin, kun tytöt ovat isovanhemmillaan pari yötä vuodessa.

Ihmettelin niitä vanhempia, jotka useammillakin äitien kansoittamilla keskustelupalstoilla puhkuivat ja puhisivat tuskastuneena nimikointia etenkin kauden vaihtuessa. Että hei, raapustat vain nimen tussilla paidan niskaosaan tai pesulappuun, ihan helppo juttu. Eikö vain? Mitä siitä sen enempää mutisemaan.

 

Sittemmin - no, saatan joskus luikahdella korvat punottaen päiväkodin pihalla seiniä pitkin, kun näen "kenen vaatteet"-korin ilmestyneen ulko-oven viereen pyytäen vanhempia etsimään lapsensa vaatteet. Ne nimikoimattomat omaan kotiin pelastettaviksi. Tiedän, että vaatteita pursuavan korin kätköistä saattaisi minä tahansa päivänä kurkistaa meidän leggingsit tai sukat, hanskat tai paita. Tosiasia kun on, että mun nimikointi-intoni nimiä raapustellen loppui siihen ensimmäiseen päiväkotivuoteen. Sen jälkeen olen luottanut siihen, että a) lapsi kyllä tietää, mihin käsien pesulla kastuneen paitansa jättää tai b) ainakin tunnistaa aamulla päälleen puetun, jos paita sattuukin hukkumaan. Huonoja selityksiä ja vähemmän aikuismaista sysätä vastuu nelivuotiaalle. Pari säälipistettä haalin kuitenkin mielestäni siitä, että tiedostan asian.

 

Vähän aikaa sitten vaatteista paljon pitävä esikoinen tutki vaatekaappiaan leveä hymy huulillaan. "Äiti, ajattele, miten kauniita vaatteita mulla on. Tällainen paita on päiväkodissa Nealla, nämä samanlaiset housut tanssitunnilla Vilmalla ja tiedätkö, että kuvismuskarissakin meillä on kaverin kanssa ihan samanlaiset takit ja kengät." Sieltä se jysähti jostakin taas - nimikointi.

Että onhan kyse käytännöllisesti ajatellen siitä, etteivät lasten vaatteet pääse leikkien lomassa sekoittumaan. Nimikointi auttaa paitsi lasta itseään tunnistamaan oman vaatteensa sinne keväiselle nurmikolle iloisesti sikinsokin heitettyjen takkien kasasta, se helpottaa myös päiväkodin aikuisten työtä. Tunnustan kyllä, että lapsen ekan päiväkotivuoden nimikoin vaatteita äärimmäisen tunnollisesti siksikin, että mun mielestä se oman esikoisen nimellä varustettu tarrapino oli ihana merkki siitä, että pieni tyttöni ottaa askelia kodin ulkopuolelle ja kasvaa vauvasta päiväkoti-ikään.

 

Eilen palattiin vajaan viikon mittaiselta reissulta kotiin. Matka itsessään oli oikein onnistunut, mutta satojen kilometrien istumisen jälkeen erityisesti tuo viimeinen tunti tuntui takapenkkiläisillä tökkivän. Kotiin päästyämme nahistelu ja jatkuva erotuomarointi otti vielä sen verran päähän, että halusin hetken omaa aikaa. Tytöt saivat pudottaa kierroksiaan temppuilemalla isänsä kanssa. Mun oli tarkoitus purkaa lasten matkalaukku, mutta istahdinkin ensin olohuoneen ja sitten eteisaulan lattialle ja nimikoin joka ikisen reissussa mukana olleen vaatekappaleen ja kengän. Liimasin tarran toisensa perään ja vaatepinon kasvaessa tunsin mieletöntä tyytyväisyyttä siitä, miten helppoa ja kätevää se olikaan. Juuri yksi niistä arjen to-do-listan asioista, jotka pitäisi hoitaa pois samantien, koska aikaa puuhaan menee vähän, mutta hoitamattomana se jyskyttää takaraivossa.

 

Nuo tarramalliset ovat omia lemppareitani siksikin, että kahden pienellä ikäerolla syntyneen tytön perheessä useampia vaatteita käyttävät molemmat. Pienempi perii isosiskoltaan etenkin ulkovaatteita. Tarraprojekti mahdollistaa esikoisen nimitarran poistamisen ja korvaamisen kuopuksen omalla. Ei tarvi painottaa kenellekään, että tää esikoisen nimellä nimikoitu takki on nykyisin kuopuksen. (Eikä tarvi kirpparivaatteita kasatessa miettiä, jääkö jotakin "jälkiä" vaatteisiin, vaan voi napata tarrat irti.)

 

Reissuärtymyksestä tulleen buustin voimalla kevät välikausivaatteineen nytkähti aavistuksen lähemmäksi, kiitos söpöjen pinkkien monsteritarrojen se tapahtui varsin vaivattomastikin. Vielä tarvitsisi samanlaisen energiaryöpyn autotallin siivoukseen. Lähdettäiskös vaikka jonnekin useamman sadan kilometrin päähän ensin? ;) Tai voisikos täpötäyteen opiskelukalenteriin varata yhden lisätentin - ne ovat olleet tähän saakka erittäin hyvä motivaattori perusteelliseen siivoamiseen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu