"Äiti, miksi me mennään tanssimaan, kun on jo ihan yö?" Viime viikkoina lasten iltaharrastuksiin, hoitopäivien jälkeisiin, on tullut uusi sävy. Sen on tuonut pimeys mukanaan kellojen siirron myötä.

 

Valo ennättää hädintuskin taivaanrantaan, kun on jo aamun aikaisessa kipaistava kohti eskaria ja päiväkotia. Samaisessa hämärässä tallustetaan hoitopäivän jälkeen. 

Kevyet tennarit ovat vaihtuneet pehmeäkarvaisiin varsilenkkareihin ja rennosti heiluva ponnari piilotetaan lämpimän pipon alle. Vedetään päälle fleecetakkia ja ulkotakkia, pujotellaan sormia sormikkaisiin. Lähtemisestä on tullut toisenlaista valmistautumista. Hitaampaa, tahmeampaa. Lapselle siinä missä vanhemmallekin.

 

Tähän saakka tytöt ovat lähteneet iltaharrastuksiin mielellään. Pakanneet kultatossunsa vaaleanpunaiseen reppuun juomapullon ja eväsrasian viereen ja pinkaisseet harrastuksiin hymy huulillaan. Se, että heillä on harrastuksissa seuranaan hyvät ystävät, lisää kipinää. 

 

Välillä tihkaisee. Vanhempana. Niinä iltoina, jolloin pimeys vyöryy päälle, en jaksaisi ensimmäisen ensimmäistä kuljetusvuoroa tai aikataulua. En kiireellä lämmitettyä päivällistä, enkä odottamista tanssisalin aulassa. En kuvismuskarin portaiden kiipeämistä syyssateen kastelema takki sadepisaroita tiputtaen. 

 

Joka syksyinen harrastusväsymys ei ole vielä nostanut meillä päätään. Niillä tyytyväisenä harrastavilla siis, vaikka vanhemmilla onkin tiettyinä iltoina viitteitä havaittavissa. Jos ja kun se iskee, on pimeimpinä talvikuukausina mietittävä, minä päivinä heilautetaan reppu selkään ja lähdetään yhdessä harrastushetkeä kohti, ja milloin jäädään kotiin keräämään energiaa villasukat jalassa.

Missä määrin harrastamiseen tulee sitoutua? Saako lapsi päättää, milloin hän jättää harrastuskerran väliin vai tuleeko vanhemman hieman pakottamallakin viitoittaa tietä ja kannatella eteenpäin, jos lähteminen on vaikeaa? Mistä tietää, että kyse on vain hetkellisestä väsähtämisestä, joka kuitenkin menee ohitse? 

Meidän neli- ja kuusivuotiailla harrastamiseen ei ole liittynyt pakottamista. Niinä kertoina, kun he ovat halunneet perustellusti jättää harrastuksen väliin, tai me vanhempina ollaan nähty se pitkän päivän jälkeen hyväksi, on kotiin jääty. Lähtökohtaisesti on kuitenkin rohkaistu matkaan, kun tiedetään heidän nauttivan. 

 

Meillä ei kasva Selänteitä, Kiira Korpia tai Picassoja tähtisumun ympäröimänä, vaan lapsia, joille harrastus tuo hyvää mieltä. Koen, että velvollisuuksien täyttämän päivän jälkeen harrastuksen on tuotava voimavaroja, lisäenergiaa. Siksi tuntuisi väärältä toistuvasti vaatia ja pakottaa, jos lapsen oma tahto hiipuisi. Jos pimeys lannistaisi silloin, kun kevään tuomaan valoisuuteen on vielä pitkä matka.

 

Kenen takia ylipäätään harrastetaan? Kannustanko niihin, joita lapseni haluaa, vai toteutanko asioita, joita olisin itse lapsena toivonut? Sitä kultaista keskitietä jos osaisi tässäkin etsiä. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu