"Sä osaat vielä hipsuttaa", toteaa nelivuotias onnellisena makoillessaan mun vieressäni sängyllä. Siihen yön pimeinä tunteina omasta huoneestaan kömpineenä. Unihiekkaa vielä silmissään, rakas uninalle vauvavuosilta saakka tiukasti rutistuksessaan. 

Hän rakastaa kosketusta, nauttii silityksestä ja läheisyydestä. Sylin lämmöstä.

Viime viikkoina hän on ollut paitsiossa. Kuullut lyhyemmän iltasadun ja selannut joinakin iltoina kirjaa vain itsekseen ennen unen tuloa. Ollut famon nukutettavana omien vanhempien sijaan. Kuullut kireitä ja huolen sävyttämiä keskusteluja niitä ymmärtämättä, mutta osannut lapsen tilanteenlukutaidolla pysytellä vaivihkaa hieman taaempana. 


Jäänyt taka-alalle. 

Isosisko on sairastanut ja arki sen myötä järkkynyt. Perhedynamiikan hetkellisesti muuttuessa kaikki etsivät paikkaansa uudelleen – päiväkodista hakijaa, huolehtijaa toiselle lapselle toisen lääkärin ajaksi, iltaunille nukuttajaa. Yhtäkkiä irrallisina leijuvia palasia tuntuu olevan enemmän, eivätkä ne loksahtele sujuvasti paikoilleen. Hyvä kun ovat edes jotakuinkin tallessa, osana elämän palapeliä. Ennakoimattomien tilanteiden mahdottomuutta, lapsiperhearjen mutkikkuutta. 


Kun kaikki on taas hyvin ja huoli väistynyt, hän kömpii yhä lähemmäs. Kääntää selän uudelleen, ujuttaa jalkaansa peiton alla lähemmäs. "Hipsuta vieläkin, mä tykkään". Silitän, piirrän kuvioita pieneen selkään, joka on pehmeän uniasun alla lämmin. 

"Jos multa pitää ottaa verikoe, niin mäkin haluan yhtä monta tarraa", hän toteaa pitkän hiljaisuuden jälkeen. Tarkkaavaisena ja empaattisena lapsena hän on pitänyt korvansa auki, poimien kuulemastaan ajatuksen sieltä, toisen täältä. Lohdutan, ettei onneksi keneltäkään tällä hetkellä toivottavasti tarvitse ottaa verikokeita tai varata lääkäriaikoja. Että kaikki on hyvin, eikä kukaan ole enää kipeä. 

Tunnen huonoa omaatuntoa, etten ole ehtinyt olla hänen kanssaan tasaveroisesti kantaessani huolta isosiskosta. Sydämessä muljahtaa, kun pohdin, miten hän on lapsen tavoin kokenut viime viikot nopeine muutoksineen. Että tunteekohan hän, kuten mä, että on ollut tahtomattaan taka-alalla. Ei vähemmän tärkeänä, mutta tilanteesta johtuen. 

 

Rohkaistun kysymään hänen mietteitään. Pienen nelivuotiaan. Vähän varovaisesti, että hei, mitä sä mietit. Mitä olet miettinyt.

"Mä olen miettinyt, että haluaisin hipsutusta." Hymyilyttää. Kyllä tämä taas tästä. Itsellekin armollisempana. 

"Hipsuta jo sitten." Piirrän selkään sydämen. Näin on hyvä. Arki.  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu