Kerroin loppukesästä koko kropan puutuneisuudesta ja tuntohäiriöistä. Silloin en onneksi tiennyt, ettei kyse ollutkaan (lääkärinkin diagnosoimasta) niskahartiaseudun jumiutumisesta vaativan opiskelukevään jälkeen, vaan jostakin, joka pakotti minut miettimään elämän rajallisuutta ja omaa kuolemaani. 

On ollut vaikea ymmärtää kaikkea koettua. Viime kuukaudet olen elänyt kahden ääripään välissä; toisessa ääripäässä vaihtoehtona oli todennäköinen menehtyminen, toisessa parantuminen pitkälti tai kokonaan ennalleen ilman ensimmäistäkään hoitotoimenpidettä saati lääkettä. Vaihtoehtoja väliin ei jäänyt. Joko tai. Miten tällaisia ääripäitä voi ylipäätään käsitellä?

 

Kun ei aamulla sairaalasängystä herätessään tiedä, montako päivää tai viikkoa on edessä, mutta tietää määrän olevan hyvinkin rajallinen, joutuu tahtomattaan perimmäisten kysymysten äärelle:

Miten pienet lapset pärjäävät ilman toista vanhempaansa, ilman äitiään? Miten perhe, joka on rakentunut kahden vanhemman lähes symbioottiselle suhteelle, muotoutuu uudelleen toisen vanhemman menehtyessä? Miten ikinä voi kertoa pienelle lapselle, että äiti tuleekin ehkä kuolemaan? Miten edes selittää, mitä on kuolema? 

Miksi minulta vanhempana viedään mahdollisuus nähdä lasteni kasvavan? Menevän kouluun, oppivan lukemaan? Miksen saa mahdollisuutta nähdä päivää, jona he ihastuvat ja rakastuvat ensimmäisiä kertoja tai löytävät opiskelumaailmassa ja työelämässä aikanaan omaa polkuaan? Miksi kaikki se, jota niin valtavasti elämältäni halusin, päättyy ennen kuin kunnolla ehti alkaakaan? Vanhemmuus. Äitiys kahden pienen tytön äitinä. Niin odotettujen ja toivottujen lasten, jo ennen syntymäänsä rakastettujen.

Sielunkumppani. Hän, joka jakaa unelmani ja jonka kanssa polku yhteisiä eläkevuosia kohti on vasta alussa. "Mitään en hetkistä kanssasi vaihtaisi", hän totesi syliin rutistaessaan. Miten raastava voikaan olla tunne rakkauden menettämisestä. 

Miten niin kipeiden pohdintojen ääreen voi edes pysähtyä? Menemättä enempää rikki. Tiedän, ei voikaan. Näistä kirjoitin jo aiemmin "Jos aikaa olisi vain vähän."

 

Kävin elämäni läpi pikakelauksella. Sen, miten olen tähän tullut ja miten elämä voi ikinä tästä jatkua. Millään tavoin.

 

Silti joka ikinen päivä on täytynyt elää (epä)uskoen. Koota itsensä uuteen päivään ja elää juuri se päivä puolisona, äitinä, omana itsenään. Pyörittää lapsiperhearkea niillä voimavaroilla, joita on. Tai joita ei ole. Rutistaa syliin entistä tiukemmin juuri siksi, ettei tiedä, miten pitkään ylipäätään saa vielä rutistaa. Kuukausiin en suunnitellut elämää eteenpäin, hädin tuskin seuraavan päivän, välillä vain kuluvan.

Onneksi peripohjalainen tahto on ollut kova ja tukiverkosto liikuttavan hyvä. Teetä on kulunut kannullisia tilannetta ja tunteita ystävien kanssa läpi käydessä, kotiovelle on tuotu lounasta, tuoreita leivonnaisia ja syksyisen metsän marjoja, lähellä asuvat appivanhemmat ovat huolehtineet lapsista kriittisinä päivinä ja päiväkodin kokonaisvaltainen tuki on ollut merkityksellinen. Tekoja arjessa sanojen sijaan. Arvostan. Arvostan hurjan paljon. Kiitos.

 

Jos elämäni matkanpää on tässä, lähden täältä onnellisena. Se oli ajatus, joka nousi pintaan aika nopeasti. Kaiken järkytyksen keskellä jossakin oli rauha ja levollisuus. Kaikki jäisi kesken aivan liian aikaisin, mutta olisin elänyt sellaista elämää, jossa on hyvä olla. Juuri näiden ihmisten lähellä, tällä tavalla. Antaen aikaa, ollen läsnä. Rakastaen ja sen osoittaen. Valiten ne tiet, jotka tuntuivat juuri meille perheenä oikeimmilta.

Vaikken juuri mitään tahdo tuosta kuukausien takaisesta ajasta muistaakaan, nämä ajatukset talletan syvälle sydämeen.

(Alla taivas sairaalahuoneeni ikkunasta vain hetki sen jälkeen, kun diagnoosi kääntyi vahvemmin tulehdukseen. Valo ja pimeys - kuvainnollista)

 

Painajaisellani on päätepysäkki: Kuukausien kauhun tasapainon jälkeen sain tietää, että löydös, joka pahimmillaan näytti kasvaimelta - ja joka olisi siksi todentuessaan ollut todennäköisesti menehtymiseen johtava - osoittautui tulehdukseksi. Harvinaiseksi sellaiseksi, sillä arviot ilmaantuvuudesta vaihtelevat alle viidessä sairastuneessa miljoonaa kohti per vuosi. Kannattaisi ehkä ostaa iso pino arpoja, sillä todennäköisyys isoillekin voitoille lienee suurempi.

Omalla kohdallani ovat taivaan tähdet olleet kuitenkin kohdillaan, sillä ennusteena nykyisillä enää varsin vähäisillä oireilla on parantua jopa täysin. Melko poikkeukselliset jälkioireet kevään infektiokierteestä kuitenkin tulivat. Ei ihan perusflunssakauden pöpöjä yskineen, aivasteluineen ja kuumeineen, kuten silloin luulin. Siksi - pitäkää itsestänne huolta ja antakaa pian lähestyvän flunssakauden alkaessa itsenne parantua kunnolla. Elämä on sen arvoista. 

 

Muistutan jälleen itseäni, että elämää täytyy elää tavalla, joka tuntuu parhaalta juuri itsestä. Jos saisit huomenna kuulla, että elämää ja päiviä on enää hyvin rajallisesti, mitä sinä tekisit? Eläisitkö tavalla, jota haluat? Toivon, että kuuntelet sydäntäsi. 

 

Pohdintojani aiheesta:

Jos aikaa olisi vain vähän. Tämä hetki on lahja.
Vasta menettäessään osaa arvostaa - EKG:stä labroihin
Huolen häivähdyksiä lastenhuoneen hämärässä
Selviytyjäsyndrooma - Miksi apua on niin vaikea ottaa vastaan?
Toistensa unelmia

 

PS. Hesarissa julkaistiin 2.11. artikkeli liittyen Matti-Pekka Virtaniemen tutkimukseen parantumattomasti sairaista. "Sairaus pakottaa pohtimaan asioita, jotka yleensä jäävät arjen jalkoihin," siinä todetaan ja painotetaan, että jokainen nosti elämässään merkityksellisimmäksi läheiset ihmissuhteet. Miten tutuilta nämä ajatukset tuntuvatkaan. 

- - - -

Joko seuraat arkeamme Facebookissa tai lähes päivittäisin kuvatarinoin Instagramissa? Tänä syksynä meillä valmistellaan joulua suurella lämmöllä, luetaan paljon ja askarrellaan vieläkin enemmän kolme- ja viisivuotiaiden kanssa sekä seikkaillaan ja retkeillään erilaisissa lapsiperhekohteissa. Koska mitään en pidä itsestäänselvyytenä, blogissa pohditaan myös elämää sen syvempinä merkityksinä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija

Huh huh, hurjat kuukaudet olleet teillä :( !
Olen lukenut blogiasi, ja kirjoituksistasi näkyy syvällisyys ja arvostus elämää kohtaan, lähimmäisen rakkaus. Arvostan.

Myös nyt kirjoitit vaikeasta aiheesta kauniisti, jotenkin "rauhallisesti" ja hienovaraisesti, omia tunteitasi hienovireisesti tulkiten ja läpikäyden, vaikka varmasti sisällä on myllertänyt kuukausien aikana paljonkin!
Muutaman kerran tässä syksyn aikana kun katsoin onko uutta blogikirjoitusta tai luin blogiasi, tuli mieleen että mitäköhän ns. kuuluu: toivottavasti voit(te) hyvin & oireiden takana jotain "arkipäiväistä" esim. juurikin niska-hartiat tms. No kaukana arkipäiväisyydestä sitten oli kyse :(. Hyvä, että asia selvinnyt ja hyvällä tavalla!

Hyvää talven odotusta, ja muutenkin kaikkea hyvää :) .

Ja ps. Kevennyksenä, kiitokset hauskoista askarteluvinkeistä pitkin blogiasi, aivan loistavia ja silti hyvällä tavalla ns. helppoja :)

Henna81

Kiitos Marika tästä kirjoituksesta! Tämän kirjoituksen ansiosta tuntuu huvittavalta, että itse stressaan hyvälaatuisen todella yleisen naisilla olevan kasvaimen/myooman takia.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu