Moni koululainen suuntaa tänään joululomille kouluissa kautta maan, saa käteensä lukukautta arvioivan todistuksen, sulkee koulun ovet viimeistä kertaa viikkoihin ja sanoo hetkeksi hyvästit luokkakavereille.

He kiittävät opettajiaan kuluneesta lukuvuodesta ja opetuksesta. Vai kiittävätkö?

 

Kouluista ja opetuksen tasosta on puhuttu viime vuosina paljon. On kiistelty, opiskellaanko koulua varten vai opetellaanko elämää varten. Pohdittu, onko koulu jäänyt menneisiin vuosikymmeniin oppilaita päivästä toiseen säilöen vai ottanut harppauksen kohti tulevaisuutta. Kauhisteltu laskevia pisa-tuloksia ja haettu uutta nostoa innovatiivisista oppimissuunnitelmista ja -menetelmistä.

Maailman myllertäessä on visioitu teknologisia tavoitteita ja ja toisaalta pelätty, katoaako taito olla läsnä ja missä määrin. Pohdittu luokkatyöskentelyn rauhaa ja rauhattomuutta.  

On puhuttu siitä, onko opettajilla resursseja valmistalla ja opettaa tai ylipäätään aikaa kohdata.

 

Olen itse pienen kyläkoulun kasvatti. Niin pienen, ettei senkokoisille ole tässä ajassa missään kunnassa enää tilaa koulupolkua eteenpäin taivaltaville. Kävin ala-astevuodet yhdistelmäluokkaa, jossa vuosittain ikäluokkani kanssa samoja aineita opiskelivat joko vuotta vanhemmat tai vuotta nuoremmat. Eikä meitä silloinkaan siinä luokassa ollut kuin hädin tuskin kymmenen. 

Yläaste- ja lukiovuosistani kertonee paljon se, että käytännössä jokainen oppilas tunsi koulun toiset oppilaat ainakin nimeltä. Koulu kokosi jo koko kunnan ikäluokat yhteen, mutta tämän päivän mittakaavoissa hyvin pieni sekin.

Vasta yliopistovuodet olivat aikanaan se hyppy isompiin pedagogisiin rattaisiin. Järjestelmään, jossa asiat ovat ennalta määritellympiä, osin jopa kiveen kirjoitettuja. Silti - isojakin rattaita pyörittivät lehtorit ja proffat - ihmisenä ihmiselle.

 

Olen kohdannut näinä vuosina lukuisan määrän opettajia ja kouluttajia. Oman kasvatustieteen koulutustaustani takia olen katsonut kuljettua opintopolkua kriittisin silmin. Välillä turhankin. Arvioinut, analysoinut ja pohtinut.

 

Joulun alla ja suvivirren kaikuessa keväisin palaavat omat koulumuistot. Osin jo hämärtyneinä, mutta tärkeimpien osalta kristallinkirkkaina. Jokainen opettajani ei ollut helmi, jonka haluaisin muistojen helminauhaan tallettaa. Kaikkia en välitäkään muistaa. Mutta ne, keitä tuolloin teini-iän lähestyessä ja aikuisuutta kohti haparoiden arvostin, arvostan yhä. 

 

Inhimillisyys. Taito kohdata. Yksilöllisyys. Yhteisen matkan tekijä. 

 

Hyvät opettajat ovat jääneet mieleen innostajina. Heillä on ollut palo siihen, mitä he opettavat. Halu jakaa omaa osaamistaan muillekin ja antaa oivallusten syventyä.

Hyvät opettajat ovat jääneet mieleen pedagogisina osaajina. Heillä on ollut taito opettaa asioita erilaisissa ympäristöissä eri lähtökohdista ja kyky linkittää asiat irrallisuuden sijaan kokonaisuuksiin. 

Erinomaiset opettajat ovat näiden ohella osanneet kohdata. He ovat ottaneet opiskelijan - pienen ala-asteikäisen tai aikuisuutta lähestyvän nuoren - yksilönä huomioon. Arvokkaana ja ainutkertaisena. He eivät ole tuputtaneet omaa ajatusmalliaan, vaan antaneet tilan kasvaa ja kyseenalaistaa ja epäonnistuakin. He ovat vaatineet, mutta tukeneet ja kulkeneet samaa polkua.

 

Toisinaan tärkeintä on ollut vain inhimillisyys. Vaikkei noista tuon ajan piirtokalvosulkeisista olisikaan ollut pedagogisia vaatimuksia täyttämään ja oppiaine itsessäänkin olisi maistunut puulta poikkeuksetta oppitunnista toiseen, on merkityksellistä ollut se, että opettajan aidon läsnäolon on voinut aistia. Tiedättekö, sen, ettei ole vain osa jotakin isoa ratasta, numerosarja opiskelijakortissa tai tyhjän pulpetin täyttävä teini. 

 

Toivon, että tänään joululomansa aloittavilla koululaisilla on vierellään edes yksi opettaja, joka näkee kokonaisuuden. Joka teknologisten visioiden ja innovatiivisten opetussuunnitelmien rinnalla pystyy näkemään ihmisen. Ja jolla on aikaa ja ennen kaikkea halua siihen. 

 

- - - -
Teehetkien koti on blogi, joka avaa kurkistuksia perhearkeen 3-vuotiaan ja 5-vuotiaan tytön kotona. 

Blogin takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika. Äiti ja vaimo, ystävä. Teetä ja joulua rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. Opintovapaalla asiantuntijatyöstään alkuvuoteen saakka, jolloin edessä on tasapainottelu työn ja perheen yhdistämisessä. 

Joulukuu meillä hömpötellään auttamatta jouluhaaveiden ja lukuisten kirjojen ja askartelujen parissa, tammikuussa palataan arkeen uuden vuoden suunnitelmin. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu