Hän tarttui vielä aidan raosta ystävänsä käteen ja kävi sanomassa heipat. Vanhempana kurkkuani kuristi, kun lasten kädet irtosivat. Askeleet erkanivat toisistaan. 

Turvaistuimeen kiivettyään lapseni toivoi auton ikkunan avaamista: "Mä huudan vielä kerran, että hei hei." Aidan raosta hihkuttiin takaisin, heilutus näkyi takapeilistäkin. Heihei, heihei. Nielaisin, toistamiseen. 

He tiesivät, että tämä oli heidän viimeinen yhteinen päiväkotipäivänsä tutussa päiväkodissa. Sitä, mitä se tarkoittaisi, eivät tuolloin nelivuotiaat ymmärtäneet. 

Lapsellamme on ollut päiväkodissa useita hyviä ystäviä. Näistä omanikäisistä lähti viime keväänä useampi toiseen päiväkotiin aloittamaan kaksikielistä päiväkoti- ja koulupolkuaan. 

Esikoinen aloitti tuolloin monen kuukauden mittaisen kesälomansa, mikä oli vielä viime kesänä mahdollista kotona ollessani. Niinpä hän ei ihan oivaltanut, mitä aidanraosta viimeisen kerran sanotut heipat tarkoittaisivat. Miten ikävä tulisi vielä useat kerrat.

 

Syksyllä päiväkotiin palatessa ihmetystä riitti toistuvasti. "Äiti, kerro vielä, missä ne oikein onkaan ne mun muut kaverit? Meenkö mäkin sinne ja leikitään taas kaikki?"  Ei rakas, et sä mee. Sä jäät sun päiväkotiin. "Tuleeko ne vielä takaisin?"

 

Viikot ja kuukaudet ovat tasanneet mieltä, arki on asettunut tavanomaisiin uomiinsa ja tottumus on hälventänyt ikävää. Onneksi useampi hyvä ystävä myös jäi.

Vanhat ystävät nousevat silti keskusteluun säännöllisesti, mitä erilaisemmissa yhteyksissä. 

"Kerro mulle, miten sen nimi kirjoitetaan", pyytää viisivuotias viitaten ystäväänsä. "Tuolla se asuu", hän toteaa osoittaen taloa kummitädin naapurissa ja tarkoittaa toista vanhaa päiväkotikaveriaan. 

"Kun me ollaan samassa kuvismuskarissa, niin me ollaan vähän niin kuin päiväkotikaverit. Tai ei päiväkotikaverit, mutta kuvismuskarikaverit. Erilailla." 

 

Olen viime aikoina miettinyt paljon lasten ystävyyssuhteita. Kun sitä mutkattominta ja luontevinta päivittäistä tapaamismahdollisuutta ei enää päiväkodin myötä olekaan, on aikaa etsittävä toisella tavalla. Säännöllisestä viikoittaisesta harrastuksesta, leikeistä omassa kodissa tai vaikkapa samaan aikaan ajoitetusta luistelusta tai laskettelutunnista. 

 

Vastuu siirtyy myös vanhemmalle. Jaksanko päivän jälkeen etsiä sen hetken rakosen? Viitsinkö vaivautua, kun itseäkin väsyttää ja pimeiden talvipäivien arki uuvuttaa? Tai voisinko ehdottaa lapsen kaverille mukaantuloa johonkin, jota joka tapauksessa teemme? Metsäretkelle, sisäleikkipuistoon, kodin kylpyammeen vaahtokylpyyn, uimahalliin tai ihan vain ulos kävelemään? Hakisinko kotiovelta auton takapenkkiläiseksi ja pyytäisin illan leikkikaveriksi ja leikin päätteeksi iltapalalle? Joskus yökyläänkin.

 

Viisivuotias soitti tänään videopuhelun reissusta palanneelle ystävälleen, jota oli ikävöinyt. Kolmevuotias haluaa naputtaa kuvaviestejä kaverilleen harva se päivä. Luistelukaukalon reunalla sunnuntai-illassa kaverusten hengitys höyryää pakkasessa, naurattaa. Kyse on oikeastaan pienistä asioista. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu