Hän pyysi mua nukkumaan viereensä.

”Sittenkin, vaikka mä jo nukun”, hän vannotti. Pieni viisivuotiaani.

Lapsi, joka tahtoo samaan aikaan olla suuri ja hyvinkin itsenäinen ja vielä pieni, syliin kömpivä.

Yön pimeydessä haen tyynyni ja pehmeän varapeiton. Vaikka kömmin nukkumaan hänen ollessa jo nukkumatin matkassa ja herään hänen vielä nukkuessaan, en tunne voivani tehdä toisin. Lupaus jyskyttää takaraivossa.

”Äiti, mä odotin sua ja olin ihan hereillä,” hän toteaa vakuuttavasti unestaan havahtuen ja kääntää kylkeään. Tekee tilaa viereensä ja nukahtaa samassa uudelleen.

Lastenhuoneen yksisarvisunivalo luo kuvioita kattoon. Huoneen täyttää levollinen tuhina ja lapsi, joka on painautunut tiukasti mua vasten. Hurjan lämpimänä.

Tänä yönä tiedän nukkuvani pätkittäistä unta. Parisängyn omasta leveästä tilasta ei ole tietoakaan ja muhkea patja on vain haave. Mutta kyllähän me tähän mahdutaan. Kylki kyljessä.

 Vedän peiton ylleni ja suljen silmäni. Arjessa asuu onni. Öisinkin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu