Meistä jokainen haluaa tuntea itsensä hyväksytyksi. Jokainen haluaa tuntea, että on tärkeä ja voi onnistua asioissa, joita haluaa tavoitella. Että on arvokas omana itsenään. 

 

Siksi haluan esitellä kaksi lastenkirjaa, joissa nousee esille tärkeä ajatus - olet omana itsenäsi paras. Se on kantava ajatus, jonka jokainen meistä aikuisistakin voisi tallettaa lähemmin pohdittavaksi. 

Pikkupöllö / Nora Surojegin ja Pirkko-Liisa Surojegin, Minerva (2013) 

kertoo tarinan siitä, miksi jokainen on hyvä juuri itsenään. 

 

Kun pöllöäiti johdattaa pienet pöllölapsensa ensimmäistä kertaa ulos pesästä katsomaan auringonnousua, alkaa pikkupöllö tutkia sisaruksiaan samaistumispintaa löytämättä. 

"Olenko minä tuollainen? Mitä pöllöt oikein tekevät?", se ajattelee ihmeissään sisaruksia katsoessaan. 

 

Toisten kömpiessä takaisin pesään, omasta olemuksestaan huolissaan oleva pikkupöllö saa äitinsä luvalla lähteä tutustumaan pesän ympäristöön ja metsän muihin eläimiin. Se tapaa jäniksen (jota pöllö kutsuu pitkäkorvaiseksi maapöllöksi), karhun (ruskean karvakynsipöllön) ja oravan (hyppivän häntäpöllön). 

Metsän eläinten kanssa keskustellessaan pieni pöllöpoikanen joutuu kuitenkin kerta toisensa jälkeen huomaamaan, ettei osaakaan käyttäytyä niiden tavoin. Että se on erilainen, vaikka tahtoisi kovasti olla samanlainen. 

 

Pikkupöllö on huolissaan siitä, ettei hän osaa hypähdellä ketterästi oksalta toiselle kuten orava tai ettei hänelle maistu jäniksen rakastamat oksien silmut. 

"Mitäpä jos olisit ihan vain pöllö?", lohduttaa äiti lempeästi pikkupöllöä. 

"Mutta mitä ihan vain pöllöt muka tekevät? Jänis loikkii, karhu nukkuu koko talven ja oravalla on upea häntä. Mitä minulla muka on?"

"Sinullahan on siivet" ja vasta äidin levittäessä siipiään pikkupöllö oivaltaa, että hän osaa lentää. 

Helposti seurattava kirja kertoo siitä, miten pikkupöllö oivaltaa lopulta oman ainutlaatuisuutensa. Se olikin ihan tavallinen pöllö, eikä sen pitänytkään olla mitään muuta. Pikkupöllö oli arvokas omana itsenään, omine piirteineen. Ei jäniksenä, karhuna tai oravana, vaan pöllönä. 

Liian iso, liian pieni? / Catherine Lehlanc & Eve Tharlet, Lasten keskus (2018)★

vie lukijan ja usein lukijan vierellä istuvan pienen kuulijan mukaan usein kuultuun pohdintaan siitä, miksei lapsi voi olla mukana samalla tavalla kaikessa kodin tekemisessä. Että miksi välillä on liian pieni, välillä liian iso. 

Pikku Karhu näet kokee juuri niin. 

Hän on äidin mielestä liian pieni pilkkomaan veitsellä ruokaa ja isän mielestä liian iso kantamaan unikaveriaan mukanaan päivällä. Kun koko perhe lähtee yhdessä kävelylle, hän on liian iso kiipeämään enää rattaisiin. Ne on varattu pikkusisarukselle. 

Pikku Karhua alkaa harmittaa, sillä hänestä tuntuu, että hän on aina vääränkokoinen. Liian iso. Liian pieni. Onko hän enää mihinkään sopivan kokoinen? 

Pikku Karhu oppii kuitenkin, että tärkeimpiin tilanteisiin hän on juuri sopivan kokoinen. Lukemaan satua, kömpimään syliin ja olemaan lähellä. Hän on oikean kokoinen siihen, mihin hänen tuleekin olla. 

 

Liian iso, liian pieni? -kirjassa on mukava lopetus, jossa kerrotaan taitavasti pienelle kuulijalle, että hän on moniin asioihin oikeankokoinen. Toisaalta voi kysyä, onko lapsi koskaan liian pieni tullakseen mukaan valmistamaan ruokaa äitinsä kanssa tai liian iso kantaakseen unileluaan vaikka aamusta iltaan. 

 

Luen kirjaa mielelläni ja pidän sen sanomasta. Huomaan kuitenkin toisinaan kiinnittäväni huomiota kirjassa esiintyvään tietynlaiseen hyökkäävyyteen. Kun Pikku Karhu näet kokee vanhempiensa taholta tietynlaista "sopimattomuutta", hän heijastaa samoja tilanteita takaisin kuten kertoo äidin olevan jo liian iso maistamaan taikinaa. Tiedän, että näin toimii etenkin harmistunut leikki-ikäinen, mutta tarinassa se särähtää hieman korvaan. 

 

Kirja ottaa kuitenkin lapsen kokeman todesta ja syventyy kokemukseen. Siksi se sopiikin tarinansa puolesta hyvin ryhmillekin luettavaksi ja keskustelua herättämään. 


★ Kirja saatu arvostelukappaleena Lasten Keskukselta

- - - -
Kirjoittaja on kahden pienen tytön (3,5v  ja 5,5v) äiti, joka palasi alkuvuonna pitkiltä perhe- ja opintovapailta työhönsä ja seuraa kiinnostuksella keskustelua pikkulapsiperheen arjesta ja työelämästä.

Oman elämän ruuhkavuosiin hypänneenä päättänyt tasapainoilla - töissä tunnollisena ja työpaikkaansa arvostaen, mutta ilman työnsankariviittaa saati älyttömään kiirekierteeseen lähtemistä ja kotona vähemmän hoputtaen (tajuttuaan, että aika usein sortuu hoputtamaan, vaikkei oikeastaan ole kiire mihinkään).

Suunnitelmista ja aikatauluista pitävänä innostujana pyrkii jättämään myös mitään-tekemättömiä-rakosia elämäntilanteen muututtua. Lukea lapsilleen sen pidemmän iltasatukirjan, tai vaikka kaksi ja juoda teensä lämpimänä. Töissäkin, ainakin pääsääntöisesti. Haaveilla keväästä ja kesästä, antaa tilaa unelmille. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu