Kaupallinen yhteistyö

Koulun juhlasali oli kutosluokkalaisten kevätjuhlan aikaan täynnä vahvoja tunteita. 

Opettajia liikutuksen kyyneleet silmissään yhteisen matkan päättyessä. Heidän puheenvuoroistaan kuulsi haikeuden rinnalla ylpeys. He kertoivat oppilaisiin ja oppimiseen uskomisesta, päämäärätietoisesta tavoitteellisuudesta, yrittämisestä ja tsemppaamisesta, yhteisen tekemisen hengestä luokissa. He nostivat lapset esiin yksilöinä, omine vahvuuksineen. 

Opettajat, he, jotka sydän pamppaillen ojensivat ruusuja oppilailleen, halasivat rohkeimpia ja vastasivat rennolla kättelyllä hieman jurommin kätensä ojentaville, olivat itseään ja paikkaansa etsiville nuorille tärkeässä roolissa. Viimeisenäkin koulupäivänä.  

 

Alakoulun viimeistä kevätjuhlaansa viettäviä koululaisia yhtä aikaa haikeina ja onnellisina. Heitä, jotka tahtoivat olla samaan aikaan isoja ja hetken vielä pieniä. Kurkottaa uuteen ja tarttua tiukasti tuttuun. 

Heitä, jotka yrittivät hieman kurkottaa ollakseen pari päätä pidempien vierellä vähän pidempiä. Heitä, jotka koukistivat polviaan. Lapsia nuoruuden kynnyksellä. 

 

Kauniin keltaiset voikukat! Koulun juhlasalissa istuessani muistin yhtäkkiä kristallinkirkkaasti oman kutosluokan keväisen todistuksenjakoaamun. Sen, miten näin voikukkia ojan pohjalla kotimatkallani. Niitä, joista olisin tahtonut punoa voikukkaseppeleen, sen alkaneen kesän kauneimman. Samaan aikaan halusin olla iso, vähän jo aikuinenkin, tiedättekö, sellainen asiallinen. Sellaiset eivät kuulemma haahuile ojien pohjille, vaan polkevat mekon helmat hulmuten kotiin. 

"Elämänvaiheessa, jossa on samaan aikaan pieni ja iso."

Ei liene vaikea arvata, että kiiltonahkakenkäni pölyttyivät. Pyörän tarakalla todistuksen kanssa matkasi kimppu kiireessä eri mittaisiksi pätkittyjä alkukesän kukkia ja uuteen mekkoon jäi muistoksi tummat maititahrat.

En tiedä, moniko kevätjuhlassa tapaamistani kutosista tunsi tarvetta kipaista minun tavoin voikukkien perään ojan pohjalle. Olen kuitenkin varma, että moni heistä jakoi kanssani pohdinnan siitä, miten kutosen keväällä ja seiskan pian alkaessa on tietyllä tavalla käännekohdassa. Elämänvaiheessa, jossa on samaan aikaan pieni ja iso. 

 

Toivon, että ensi syksynä he saavat opettajan, joka puhuu heistä yhtä ylpeydellä kuin opettajat tämän kevään juhlassa ja joka rohkaisee punomaan voikukkaseppeleen vielä yläkouluvuosinakin. Kipaisemaan ojan pohjalle valkoiset tennarit pölyttyen ja tekemään tavalla, joka tuntuu itsestä parhaalta. 

- - - 

Lue myös puheeni kutosluokkalaisille heidän kevätjuhlassaan vanhempainyhdistyksen puheenjohtajana

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu