Tiedätkö sen tunteen, kun liidät tilanteesta toiseen, aikataulutat ja kalenteroit ja ihmettelet ajankulua, jonka tiukimpana hetkenä lasket jäljellä olevia minuutteja tuntien sijasta? Kömmit nukkumaan silmät ristissä vasta silloin, kun aamun aikaiset vuorotyöläiset jo piakkoin heräävät ja aamulla silmät sikkuralla päässäsi jyskyttää tietoisuus siitä, ettet ennättänyt vieläkään sitä, mitä tarkoitus oli.

 

Meidän loppukevät on ollut melkoista liitoa ja kiitoa. Sellaista, joka pääsi yllättämään siitäkin huolimatta, että keittiön seinällä riippuvan perhekalenterin rivit olivat jo hyvissä ajoin täyttyneet merkinnöistä. Niistä, joihin piti osata varautua ja valmistautua.

 

Aikuisopiskelu ja kotiäitiys. Palo oppia uutta opintovapaan mahdollistamana ja halu napsia opintopisteitä lähes triplatahdilla vaadittuun nähden. Päivisin lasten kanssa irrottautuminen opiskelijan roolista ja halu olla läsnä arjessa läppäri syrjään työntäen, tavata isoja ja pieniä ystäviä, kokea ja nähdä. Onpa ollut melkoinen palapeli rakennettavaksi. Ja kuten aina, palapelin mutkikkuuden huomaa kunnolla vasta sitten, kun sen osalta on enää muutama palanen laittamatta paikoilleen. Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut laulaa tyttöjen lempparin, Robinin, tavoin puuttuvasta palasesta.

 

Alkuviikolla oli tältä erää viimeinen päivä, jonka istuin harjoituskursseilla (onneksi mielettömän kiinnostavilla sellaisilla) lähes kellon ympäri. Kotiin iltateelle palasi viikkojen valvomisesta ja rutistamisesta ryytynyt, toisaalta tunnelin päässä häämöttävästä hetkellisestä seesteisyydestä energiabuustin saanut puoliso. Mun hartioilta oli pudonnut painava taakka, vaikka deadlineja siintää edessäkin vielä kiitettävä määrä näiden opintojen osalta.

 

Kotona toisen läsnäolo tuntui turvalliselta, rauhoittavalta. Siltä se tuntuu onneksi aina, ja onkin ollut tämän tiukan rutistuksen pelastaja. Kodin tasapaino ja vakaus. Parisuhde, joka kasvoi sydänystävyydestä, jossa mikään asia ei jäänyt kertomatta tai jakamatta. Samalla oli pitkästä aikaa ilta, jolloin en omalta kohdaltani miettinyt pitkää to-do-listaa. Tai joo, mietin, mutta enemmänkin energiapiikissäni ja euforisuudessani siitä näkökulmasta, mihin kaikkeen aikaa oikeastaan taas onkaan. Ei tosin opintojen suhteen, vaan pikemminkin lasten ja ystävien kanssa. Kesällä auringon paistaessa.

 

"Ollaanko me vapaassa pudotuksessa?", kysäisi mun puoliso siinä rauhallisessa illassa. Oltiinko. Ripaus totuuttakin toteamuksessaan. Tuntuipa hyvältä yhdessä todeta, että tunnelin päässä on taas valoa. Mahottoman kirkasta valoa hetkellisen harmauden sijaan. Tän kevään tiukin rutistus on opintojen osalta takana ja miehelläkin vaativien työprojektien rattaat pyörimässä eteenpäin.

 

Tervetuloa normaalit nukkumaanmenoajat ja enemmän omissa hyppysissä oleva arki. Tervetuloa kesä ja kiireettömyys. Tänä iltana riippumatossa makoillessani ja pilvetöntä taivasta katsellessani sydän oli kevyt ja onnellinen.

 

Hyvää yötä ja hyvää huomenta! I´m back.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu