Kerroin muutama päivä sitten siitä, että leikki-ikäiset kolme- ja viisivuotiaamme nukkuvat öitään hyvinkin vaihdellen. Yöunet ovat muuttuneet talven pimeydessä pätkittäisiksi, siihen mitään selkeää selitystä löytämättä. 

 

Se on vain vaihe, on yksi vanhemmuuden lohdullisimpia toteamuksia. Koska yöunet ovat kuitenkin kultaakin kalliimpia, ollaan iltasatuina luettu kirjoja, joiden sanotaan tuovan levollisuutta nukahtamistilanteisiin. Ai tepsiikö? En tiedä, mutta satuhetket sinällään ovat aina mukavia. Päivisin ja iltaisin. 

Norsu joka tahtoi nukahtaa (2017) ja Kani joka tahtoi nukahtaa (2015),
Forssen Ehrlin Carl-Johan  / Otava

ovat maailman myydyimpiä nukutussatuja. Hyvin persoonallisia sellaisia, sillä tavanomaisen lukemisen sijaan kirjat ovat meditatiivisia ja lauserakenteiltaan tavallisesta poikkeavia. Näistä myöhemmin ilmestynyt, Norsu joka tahtoi nukahtaa, on visuaalisesti valtavan kaunis. Kuvitus on lumoavan rauhoittavaa, siitä ehdottomat pisteet. 

Kirjan alussa lukemistekniikkaan annetaan selkeä ohjeistus siitä, että lihavoitu teksti luetaan painokkaasti, kursivoitu teksti rauhallisen hitaasti tai välillä haukotellaan. Näillä on tarkoitus rauhoittaa lapsia ja johdattaa hiljalleen unten maille. 

Satua on personoitu myös siltä osin, että tiettyihin kohtiin mainitaan lapsen nimi. Meillä tämä herätti ensin innostusta "miten se voi tietää mun nimen, tää satu siis?", mutta sitten jatkuessaan herätti huomiollaan vireystilan nousua sen sijaan, että toisi entistä luottavaisemman olon nukahtamiseen.

Olen kaveriperheeltä kuullut, että kirja saa nukahtamaan. Toiveikkaat lukukertani lasten kanssa ovat toistaiseksi päätyneet siihen, että kirjan jälkeen toivotetaan vielä hyvät yöt ja häärätään hetki sängyssä. En tiedä, missä määrin meillä vaikuttaa se, etten itse oikein tunne oloani kirjan kanssa kotoisaksi. Veeeeeenyyyyttäminen ja haaaaaauuuukooooottelu tuntuu aavistuksen teennäiseltä, vaikka tavoite hyvä onkin. Kirja vaatii siis omanlaistaan heittäytymistä ja saatan olla turhan kankea siihen. 

Oikeastaan kirjat eivät ole satuja, sillä sisältö on pikemminkin yksinkertaista ja paljon toistoa sisältävää. Päiväunet nukkunut ja siten lukuhetkellä turhan virkeä viisivuotias totesi useampaan kertaan kirjan olevan tylsä, mutta kolmevuotias haukotteli silmiään lupsutellen. Väsymyksestä vai kirjan myötävaikutuksesta, en osaa sanoa. 

Ai suosittelisinko? Jos kirjoja on myyty hurjan paljon, luotan sen tuoneen jollekin lapsiperheelle apua. Silloin, kun unet ovat katkonaisia, kannattanee kokeilla keinoja, joita on tarjolla. Yhteisen hetken tästä joka tapauksessa saa. Ihan lähekkäin.

Pikkukarhun nukkumaanmenokirja / Heather Roan Robbins, Minerva 2017

kertoo pikkukarhusta, jonka on vaikea nukahtaa. Hänen avukseen tulee uninen iltasatu, joka johdattelee ajatukset rauhallisesti nukkuviin eläimiin, suurten puiden lehvistössä lempeästi liikkuvaan iltatuuleen ja tyynellä yötaivaalla tuikkiviin tähtiin.

Kauniisti kuvitetussa, levollisen sävyisessä kirjassa on meditatiivisuutta, mutta samalla satumaisuutta toisin kuin Norsu joka tahtoi nukahtaa ja Kani joka tahtoi nukahtaa-kirjoissa. Luonnonihmeissä liikkuva tarina tuo rauhallisuutta ja saa aikuisen lukijankin pysähtymään. 

"Nuo samat tähdet tuikkivat kaikille eläimille, joiden silmät painuvat kiinni pitkän päivän jälkeen. Kaikkialla maailmassa eläimet vetäytyvät lepoon pesissään ja koloissaan." 

Kirjan tietyntyyppisiin kehotuksiin "Osaatko sinäkin venytellä kissan tavoin? Osaatko kurottaa etutassusi kauas pään yläpuolelle ja venyttää takatassut...." eivät meidän lapset oikein syty, mutta kirja ei siitä lukukokemuksena kärsi.

Tunnistan itsestäni ikuisen romantikon ja hempeilijän, mutta Pikkukarhun nukkumaanmenokirjassa on poikkeuksellisen paljon läheisyyttä ja rakkautta. Siinä ollaan unta etsiessä toinen toisensa turvana. 

Kohti unten maata / Margaret Wise Brown, Gummerus 2017

on suloisen riimittelyn hyväntuulinen kirja. Kirja johdattaa uneen kaikki meren kaloista apilaniityn hevoseen ja solisevan puron lähellä pesässään nukkuvaan oravaan. Toistuvasti - mutta jotenkin tosi kauniisti - se myös muistuttaa, että lastenkin olisi hyvä lähteä nukkumatin matkaan unten maille.

"Kun lapsi nukahtaa ja kutsuu unten maa, kaikki toiveet sinne sydämessä kantaa saa." 

En tiedä, josko tän tyyppisestä lastenkirjasta voi sanoa, että siinä asustaa toivo. Sanon silti niin, sillä Kohti unten maata tuo jokaisella aukeamalla hyvän olon tulevaan katsoen "Lähetä toive tähdelle, joka loistaa. Sen säteet toivettasi aamuun asti toistaa." Psykologisesti hyvin tehty kirja, sillä tätä kuunnellessa ajattelisi, että pelkääväkin lapsi uskaltaisi nukahtaa.

Kirjan kuvituksessa on harmonisessa värimaailmassa paljon yksityiskohtia, joten huomaan, että meillä kirjoista kiinnostuneempi kolmevuotias kuuntelee satua ja viisivuotias tutkii kuvia.

Onko sinulla vinkata muita lasten satukirjoja, joissa tarina kietoutuu nukkumaanmenon ja iltarutiinien ympärille? 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Blogiarkisto

2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu