Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

 

Lasten kasvaessa huomaan usein pohtivani sitä, millloin heille tulisi antaa siivet ja mahdollistaa yhä itsenäisempi lento kohti korkeuksia, ja milloin voisin vielä hetkeksi sulkea heidät tiiviisti lähelleni ja pitää sylissäni toivoen lapsuuden hetkien pysähtyvän. Tiedätte varmaan sen ylpeyden ja haikeuden ristiriidan. Pienen ihmisen kasvamisen.

 

Esikoisemme lähti tänä kesänä ensimmäistä kertaa pitkälle vaellusreissulle kummitätinsä kanssa ja oli poissa useamman yön. Hän odotti reissuaan niin paljon, että heräsi joka ikinen aamu edeltävät viikot samaan sormilla tehtävään laskusuoritukseen: "Enää-seitsemän-yötä-enää-kuusi-yötä-ja-sitten-mä-lähden." Laukkunsa hän pakkasi jo viikkoja aikaisemmin oman huoneen nurkkaan odottamaan. Lähtövalmiuteen.

 

 

Luonteeltaan nelivuotiaamme on uuteen avoimin mielin suhtautuva ja helposti innostuva. Niinpä vaeltaminen, repussa kuljetettavat eväät ja kummitädin seurassa vietetyt päivät sytyttivät lähtökipinän. Jännittävää oli myös ajatus makuupussissa nukkumisesta. "Tarviiko pakata tyyny? Tuleeko sinne makuupussin alle patja?" Makuupussinsa hän haki vain muutamia päiviä ennen vaellusreissuaan Partioaitasta, josta hänen omakseen valikoitui tyttömäisen pinkki Marmotin lasten makuupussi. Se, jonka sisässä nukuttiin jo kummien olohuoneen lattialla vaeltamista edeltävä yö seikkailunomaisesti.

 

Kummitätinsä vaeltelee luontopoluilla metsän siimeksessä harva se päivä, joten sen puolesta tuntui luottavaiselta päästää vaeltajat matkaan (mitä nyt varoitin susista, karhuista, punkeista, kyykäärmeistä ja sadasta muusta öttiäisestä). Silti tunnustan, että jotenkin otti myös vatsanpohjasta, sillä siellä he vaeltaisivat aamuvarhaisesta lähtien satojen kilometrien päässä metsän siimeksessä ja kallioilla kohti laavua - ja elämyksiä.

 

 

Turhaan äitinä huolehdin. He pärjäsivät erinomaisesti (Mitenkäs muutenkaan, I know). Kymmenen kilometrin kohdalla kummitäti oli ottanut hetkellisesti avuksi Kettukarkki-lahjonnan "Kun kävellään tuolla (kilometrin päässä) näkyvän puun luokse, saat yhden karkin." Samoin hiertävät kengät oli neidin oman tarinan mukaan heitetty jossakin vaiheessa pois ja kirmattu kevytkulkuisia polkuja sukkasillaan. Voi mikä onni. Tämän tarinan kummitäti jätti - tietoisesti, veikkaan - vahvistamatta.

 

Makkaraa laavulla, metsän ääniä, istumista korkealla kaatuneen puun päällä ja temppuilua puun rungolla, aurinkoa ja juttelua. Ihan paras seikkailu. Makuupussiunetkin maistuivat - vaelluskirjaa selaten ja uninalle tiukasti syliin rutistaen.

 

Äidin pieni, oikeastaan jo aika iso. Pärjäsit taas hienosti.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu