Aamu oli yhtä hulinaa.

 

Kumpikaan lapsista ei olisi halunnut nousta, vetivät lämmintä peittoa vain ylemmäs ja peittivät silmiään häikäisevältä kattovalolta. Eeeeen jaksa, eeeeeeeeen herää. 

 

Pyjamanpaidan kaula-aukko oli ahdas ja sukkia oli vaikea saada jalasta ennen aamusuihkua. Tiukat ja ihan huonot, miten muutenkaan. Vesikin oli ensin vilpoista ja saippuavaahtoa liian vähän. Aivan liian vähän.

 

Aamupalapöydässä ei aamiainen maistunut. Ei puuro, murot, hedelmät tai tarjottu leipäkään. Neidit kolmevee ja viisivee kääntyilivät Tripptrapeillaan siinä määrin rauhattomasti, että veikkasin jommankumman putoavan parketille ennen kuin yksikään omenaviipale ehtisi suuhun. Olin väärässä, ehdin huomauttaa viidesti, kuudesti tai todennäköisesti kymmenestikin kummankaan reunalla istuvan luiskahtamatta. Napinapinapi.

 

Kaatuvasta maitolasistakin kolmevee sai taitavasti kiinni viime tingassa. Katsoi kirkkain silmin ja selvästi itseensä hämmästyneen tyytyväisenä "kato, mä sain." Napinapinapi. Ehdinkö jo sanoa, että napinapi?

 

Purin hitaasti edistyvällä aamupalalla hampaitani yhteen niin, että ääni kuului takuulla naapuriin saakka. Nirsknarsk.

 

Aamupala vain puolittain syötynä, ehkä vain enimmäkseen lautaselle katsottuna esikoinen halusi yhtäkkisestä mielenjohteesta näyttää tanssitunnilla harjoittelemaansa kärrynpyörää keittiön lattialla. Kuopus kirmasi viereen - kupelkeikka! Kupelkeikka! No se. Hophop, nyt ripeästi, huomasin kiirehtiväni. 

 

Eteisessä aloitettiin joka-aamuinen neuvottelu ulkohousuista. "Jos juoksen tosi nopeasti autoon, niin en tarvi?" ehdotti viisivee totuttuun tapaan. Ei, et juokse, siellä on viisi astetta pakkasta. "Voinko mennä ilman hanskoja tai ohuilla hanskoilla?" No, et, et voi. Et tänäänkään. "Isä ehkä antais" Ei, ei isäsikään antaisi. Kolmevee ei olisi halunnut pipoa, sillä hän oli valinnut halloweenasuunsa kukkaseppeleen. Ihan hurjan kauniin. Sellaisen, johon ei nyt mahdu pipo alle. Eipä tietenkään, viidenkään asteen pakkasessa.


Autossa viisivee kysyi onnellisella lapsen äänellään takapenkiltä, että eikö ollutkin kiva aamu yhdessä. Päiväkodin pihalla toivotti hyvää päivää, hyppeli oman ryhmänsä ovea kohti yhdellä jalalla ja leipurihiivaa laulaen. Harmitteli, ettei ole pimeämpää, kun kotona on uusi taskulamppu.


Kolmevee hihkui halloweenaamuna mukana olevista keijukaissiivistä. Siitä, miten näyttäisi ne parhaalle päiväkotikaverilleen. Hänelle, josta on tullut tänä syksynä hurjan tärkeä.

 

Pitäisi osata suhtautua kuten lapset. Nirskutella, narskutella ja natista vähemmän. Iloita keijukaissiivistä ja uudesta taskulampusta pimeinä aamuina ja siitä, ettei maitolasi kaatunutkaan. Tehdä kuperkeikkoja matolla, vaikka minuutit kuluvat. 


- - - 

Katso myös erinomainen teksti eri vuorovaikutuksen keinoista haastavien arkiaamujen tukena Sattumia ja suklaarakeita-bloggaajalta

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu