"Äiti, sä et saa koskaan hävitä", toteaa nelivuotias vakavin silmin. Hän rutistaa lujasti kättäni, josta pitää kiinni ja antaa kämmenelle suukon toisensa perään. Hän on pyytänyt mut istumaan sänkynsä viereen ennen unentuloa. Keskustelunaihekin on mietittynä, sen hän on kertonut jo iltapalan yhteydessä. Rakkaus. 

Hän on huolissaan kuultuaan tutulta lapselta, että hänen vanhempansa ovat eronneet. 

"Sen äiti ja isä eivät rakasta enää toisiaan. Niin ne oli sanoneet ja siksi niillä on molemmilla omat kodit. Sitten lapset muuttaa ensin isän kotiin ja sitten äitin kotiin ja sitten taas isän kotiin. Mutta äiti ja isä ei enää muuta, lapset vaan."

 

Ajatus huolettaa häntä paljon. Niin paljon, että hän on miettinyt sitä vuorokauden ennen asian puheeksi ottamista "Mä ajattelin, että se paha asia menis ohi mun ajattelusta, mutta ei se mee." Hänellä on kavereita eroperheistä, mutta yksikään vanhempien ero ei ole tapahtunut siten, että hän muistaisi niitä. 

Nyt tilanne tuntuu järkyttävän hänen perusturvallisuuttaan. Hänellä on ollut tähän saakka itsestään selvä oletus siitä, että perheet ovat yhdessä. Nyt se kääntyy ymmärrykseksi siitä, että jokin voi muuttua - etteivät perheet aina pysy yhdessä. Hänen mielessään se kuulostaa samalta kuin se rakkaudettomuus. Se, ettei enää ole rakkautta. Ei ole tykkäämistä. 

 

Selitän, ettei vanhempien ero koskaan tarkoita sitä, etteivätkö vanhemmat yhä ja aina rakastaisi lasta. Ja että vanhemmat voivat rakastaa vielä toisiaankin, mutta ovat vaikkapa niin usein eri mieltä asioista eivätkä pysty niistä sopimaan, jolloin on kaikille parempi asua kahdessa eri kodissa. 

Huomaan, että eniten käytän aikaa kertoakseni, etteivät vanhempien satunnaiset riidat tai kinat tarkoita eroamista tai perheen hajoamista. Ettei hänen tarvitse olla huolissaan, jos joskus näkee minun ja isänsä olevan asioista eri mieltä. Hän kuuntelee vakava ilme kasvoillaan. Mietin, mitä nelivuotiaani ajattelee, miten hän asian ymmärtää. Kysyn välillä ja hän pyytää kertomaan enemmän. "Sano se uudestaan." 

 

Kerron, että erotilanteissa on lähes aina kyse siitä, miltä asiat tuntuvat aikuisista. Ei siitä, mitä lapset ovat tehneet tai mitä lasten olisi pitänyt tehdä perheessä toisin. Että erot eivät ole lapsista johtuvia, vaikka ne koskevatkin koko perhettä. 

"Osaakohan aikuiset sopia riitansa?" 

Hän kertoi tutun lapsen pohtineen, josko hänen vanhempansa vielä muuttaisivat joskus takaisin samaan kotiin. Että ehkä riidat voisi selvittää ja sitten taas rakastaa. 

 

Aika usein erot ovat lopullisia, huomaan selittäväni. Että äidit ja isät ovat niin päättäneet silloin, kun lapsille tulee kaksi kotia. Kerron myös, että asioita on yleensä mietitty pitkään, eikä päätöksiä ole tehty yhden tai kahden riidan perusteella, vaan koko perheen – ja erityisesti lasten – parasta miettien. Että kaikilla olisi hyvä olla, vaikkei samassa kodissa asuttaisikaan enää. 

"Voihan niinkin rakastaa, että ei asu samassa kodissa. Vähän niin kuin me mun kaverin kanssa", nelivuotias toteaa viitaten parhaaseen ystäväänsä. 

 

Rakkaus. Perhe. Yhdessäolo. Miten isoja asioita myös pienen ihmisen mielessä – ja miten vaikeita vanhempana kertoa ymmärrettävästi siten, että hän voisi ymmärtää toisten tilanteita ja olla kantamatta huolta omasta. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu