Mörkö, joka vaanii sängyn alla. Äidin tai isän kuolema. Pimeys. Naamioitunut vieras ihminen. Yksin kotona oleminen. 

Pelkoja on monenlaisia ja ne kuuluvat lapsen kehitysvaiheisiin. Vaan mitä sanoa huolestuneelle lapselle, ettei turhaan lietsoisi pelkoa tai huomaamattaan väheksyisi niitä?

 

Vietimme lomaa majoittuen siten, että hotellihuoneemme ikkunasta näkyi meri ja kevätauringon kevyesti sulattama jää. Huomasin, että lapsi kiinnitti useat kerrat huomiota veteen jo valoisaan aikaan ja kurkisteli ikkunasta mietteliäänä.

Illalla ennen unentuloa hän kertoi vihdoin hotellihuoneen hämärissä pohdintansa. Sen, että on kuullut, että joskus hotellit voivat romahtaa ja kaatua mereen päin - voisiko meidänkin, kun ollaan niin lähellä vettä. Tai jos juostaan pois romahtavasta hotellista, ei voi tietää, voisiko juostessa horjahtaa veteen ja olisiko vesi matalaa vai syvää. Ettei hän saa unta, kun ei tiedä. 

 

Hymähdin ääneen. Ennätin jo toteamaan, että ei sellaista tarvitse pelätä, että tämä hotelli on hyvin rakennettu. Että hän miettii täysin turhia, eikä yleensä pelkää tällaisia. Onneksi katsoin häntä ennen kuin jatkoin pelon vähättelyä - hänen koko olemuksestaan heijastui aito huoli, joka ehti tarttua siskoonkin. 


Siinä, missä taaperoikäisen pelot kohdistuvat lähinnä koviin ääniin ja vieraisiin ihmisiin, leikki-ikäisillä pimeään, mörköihin ja muutoin vilkkaan mielikuvituksen synnyttämiin ajatuksiin, alkavat kouluikää lähestyvät ja kouluikäiset hahmottamaan maailman moninaisuutta. Sitä, että heitä ympäröivä maailma on suuri ja vaaranpaikkoja on paljon. 

Eskari-ikäisellä vallalla ovat rinta rinnan vilkas mielikuvitus ja jonkintasoinen ymmärrys todellisuudesta. Pelon taustalla voi olla myös jokin pelkoa herättänyt konkreettinen kokemus, televisiosta nähtynä tai vaikkapa kaverin kertomana. 

 

Se, että kerroin kaikkien - myös aikuisten - pelkäävän jotakin, tuntui rauhoittavan antamalla pelolle suhteellisuutta. "Ai että isäkin pelkää? Pelkääkö eskariopettajatkin?" 

 

Turvallisuuden tunnetta lisää se, että asiasta voi jutella – niin että vanhempi aidosti kuuntelee pienen ihmisen mietteet – ja että mieltä painavaan asiaan voi saada lohtua niin monta kertaa kuin se lapsesta tuntuu tarpeelliselta. 

Huomasin yrittäneeni pakkoreipastaa ja sivuuttaa itsestäni tarpeettomalta tuntuvan pohdinnan. Vähätelläkin. Että no hei, tokihan tää hotellli romahtaa tuonne rantaan, älä viiti, mennäänpäs nyt nukkumaan. 

 

”Kun ei ole kotona, voi tapahtua sellaista mitä ei oikein tiedä." 


Jatkossa  yritän muistaa, että vaikka pelon kohde voi olla epätodellinen, pelko itsessään ei sitä ole. Miten vaikeaa on välillä asettua toisen asemaan. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu