"Ne kyllä auttais mua, jos mä sanoisin, että talvin apua", hän vakuuttaa viitaten päiväkotinsa aikuisiin. "Ihan valmasti", hän vielä painottaa. 

Tunnen piston sydämessäni. Auttamattomuudesta. Siitä, etten lupaa ottaa häneltä kenkiä jalasta vain siksi, ettei häntä nyt juuri satu kiinnostamaan. Nelivuotiasta haaveilijaani. 

 

Arki. Päiväkotipäivän jälkeinen arki, jossa töistä palannut miettii jo ruuan valmistamista perheelle ja toinen tahtoisi pitkästä hoitopäivästä hetkellisesti väsyneenä olla tekemättä mitään. Nököttää eteisen lattialla riisumatta. 

"Ne ottais kyllä toppahousutkin pois", kuulen ponnekkaan toteamuksen, kun lastani harmittaa. Olen yrittänyt eri sanakääntein vedota siihen, että kyllähän hän päiväkodissaankin joutuisi riisumaan itse ihan samalla tavoin kuin toisetkin lapset. Ettei lattialla istuminen toppavaatteet päällä johtaisi kovinkaan pitkälle, vaan ennen pitkää joutuisi silti tarttua itse toimeen. Riisua oma-aloitteisesti, jos sen niin halutessaan taitavasti osaa. 

Latelen samaan rimpsuun sen, miten hänen paras kaverinsakin saa takuulla kengät jalastaan. Etteivät päiväkodin aikuiset ennätä auttaa housujen tai kenkien kanssa, etenkään jo nelivuotiaita. 

 

"Äiti, ne auttaa aina, kun me talvitaan. Ihan aina." Hän katsoo loukkaantuneena suoraan silmiin ja mainitsee nimeltä aikuisen, josta pitää erityisen paljon. Uusi pisto sydämessä. Hänen vetoamisessaan päiväkodin aikuiset auttavat toisin kuin oma äiti.

 

Pyydän häntä kömpimään syliin, riisutaan yhdessä kengät ja toppahousut. Avataan takki ja otetaan pipokin päästä. Mökötys muuttuu hymyyn. Tällä kertaa omatoimisuuskasvatuskeskustelu saa jäädä taka-alalle, hän osasi vetää oikeasta narusta. 

"Kyllä säkin autat, äiti. Melkein yhtä hyvin." 

Kasvatuskumppanuutta päiväkodin kanssa, vai miten sen menikään. Ovelasti vedottu. 

 

 

- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka on ottanut alkaneen vuoden tavoitteekseen säilyttää elämässä tasapainon kahden alle kouluikäisen lapsen arjessa.

Äiti ja vaimo, ystävä.
Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Äiti, joka töissä ollessaan luottaa varhaiskasvatuksen laatuun. 

Ystävä, joka toivoo alkaneelta vuodelta vieläkin enemmän henkilökohtaisia kohtaamisia.
Viestinnän ammattilainen, joka käy jatkuvaa tunnollisuustaistoa ja jatkaa 80% työviikolla läpi alkaneenkin vuoden. 

Aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme joko facebookissa tai instagramissa

Kommentit (1)

Hoitaja
1/1 | 

Samaa meille kasvattajille vakuutellaan että kotona aina autetaan jos ei osaa,jaksa,halua tms. Lapsen omatoimisuuden tukeminen on yhteistyötä ja vaikka joskus poikkeuksellisesti autan isompaakin lasta niin pääsääntöisesti tekevät itse. Osa ei viitsisi koskaan, osa aina ja osa vaihdellen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu