Mietin toisinaan, mitä toivoisin lasteni tulevaisuudelle. Miten heistä tulisi onnellisia ja tasapainoisia. Millaisiksi toivoisin heidän kasvavan. 

Päivän tarina on kuitenkin kakku. Perinteinen maustekakku, vähän kuivahkokin. Ainoa, johon löytyivät jotakuinkin kaikki ainekset kodin kaapeista vaivatta silloin, kun tuli nopea tarve leipomiselle.

Kakku, jota söi tietyömaan iltapäivän kahvitauolla joukko työntekijöitä kaivinkoneenkuljettajasta kuorma-autonkuljettajaan. Kakku, jonka nelivuotias halusi heille – keittiön ikkunasta seuraamilleen - leipoa, eikä suostunut antamaan piiruakaan myöten. Ei, vaikka yritin vedota ties mihin mukana kuljetettavista eväistä ja mahdollisista allergioista alkaen. 

Todellisuudessa olin vaivautunut – miten lompsisin lapseni kanssa keskellä työmaata kakkulautasen kanssa. Miten kertoisin heille, todennäköisesti yhtä hämmentyneille tulomme syyn. No, kakun. Ei edes suklaisen meheviä mokkapaloja, kun nonparellit olivat lopussa. 

"Jos ei jakseta leipoa nokkapaloja, voidaan tehdä kakku. Mä olen rohkea, mä uskallan viedä." 

 

Lähtökohta kakun leipomiselle sai minut vanhempana liikuttumaan ja katsomaan lastani jälleen uusin silmin. Yhä arvostavammin. Se palautti perimmäisten ajatusten ääreen ja kertoi siitä, millaiseksi toivon lapseni kasvavan. 

Lapseksi – ja aikanaan aikuiseksi – joka huomioi itsensä rinnalla myös toiset. Joskus myös itsensä varjoon jättäen.

Ihmiseksi, joka ymmärtää, ettei ilahduttamisen ilo vaadi kuuta taivaalta, vaan pikemminkin oivalluksen. Avoimen sydämen. Tarttumisen hetkeen.

Ihmiseksi, joka tiedostaa maailman epäkohdat ja näkee rajat, mutta uskoo hyvyyteen. Siihen, että pienilläkin asioilla on merkitystä – ja että niihin voi itsekin vaikuttaa. 

Häneksi, joka ei tavoittelemalla tavoittele onnellisuutta, vaan oivaltaa, että onni asuu arjessa. Niissä pienissä, yksinkertaisissakin asioissa, jotka saavat hymyn huulille. 

Toivon, että kaikissa elämän tunnemyrskyissäkin hänen sisällään asuu luottamus itseensä ja tasapaino. Taito nähdä pidemmälle – toistenkin sydämeen. 


"Sä olet hieno lapsi, kun ajattelet muita", totesi kaivinkoneen kuljettaja, kun nelivuotias kertoi terveisensä ja ojensi tuoreet kakkupalat. Pomeranssinkuoren puuttuessa ehkä aavistuksen mauttomatkin, mutta takuulla välittäen leivotut. 

"Mähän sanoin, aina niilläkin on nälkä jollekin herkulle", painotti lapsi vakuuttuneena kävellessään tomerasti kotipihaan. Sydämessäni tuntui kevyeltä.

Aavistuksen nolottikin. Ei tilanne itsessään, vaan se, että olin taistellut itseni kanssa niinkin naurettavasta asiasta kuin lapseni vilpittömästä halusta ilahduttaa. Siitä, mitä sanoisin ja miten asian esittäisin. Hölmöä.

 

Toivon, että lapseni tavoin näkisin asioita avarin silmin. Rohkaistuisin vieläkin useammin tarttumaan tilanteisiin, joissa näen mahdollisuuden ilahduttaa, ajatella tai huomioida. Olla ihminen ihmiselle. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu