”Miksi se ei ole enää sun kaveri?, kysyi lapseni ihmetellen viitaten menneisiin ystävyyssuhteisiini.

”Tuliko teillekin kinaa, että kumpi saa kumman?”, hän jatkoi arveluaan viitaten siihen, että nahistelee siskonsa kanssa jatkuvasti leluista ja muista tavaroista. ”Ettekä osanneet sopia ilman aikuista.”

 

Lomaillaan mun lapsuus- ja nuoruusmaisemissa, jossa käydään pitkän välimatkan takia  harvakseltaan. Tutuille kulmille saavuttaessa ja kylän läpi ajettaessa innostuin kertomaan tytöille omia muistojani. Kerroin, missä oli kouluni ja missä aikanaan paljon vierailtu kirjastorakennus. Nuorisotalon kohdallakin hymyilytti, samoin paikallisen urheilupyhätön liepeillä.

 

Heille, neljä- ja kuusivuotiaille, kerroin erityisellä lämmöllä ja innostuksella siitä, missä olin ollut heidän ikäisenään. Kuten seurakunnan päiväkerhossa.

”Kuka oli silloin sun paras kaveri?”, kysyi kuusivuotias pohtivalla äänensävyllä takapenkiltä. Vastattuani hän halusi tietää, jatkuuko ystävyytemme yhä.

 

Havahduin joku aika sitten huomioon, että vaikka elämässämme on valtava määrä läheisiä ystäviä, vain hyvin harvalla heistä on sidettä lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Heistä lähes jokaiseen olen tutustunut aikuisena, monien kanssa vasta lasten myötä.

Lapsuus- ja nuoruusvuosiltani on jäänyt näihin vuosiin vain muutama läheinen ystävä.

Ystäväperhe, joiden lapsia hoidin nuoruudessani paljon ja joihin on muodostunut vuosikymmenissä sympaattisen lämmin suhde. Heidän  lapsensa kasvoivat aikuisuuteen huomaamatta, meille syntyi omia lapsia. Ympyrä sulkeutui, mutta kaikki on tavatessa ennallaan. 

Ystävä, jonka kanssa hakeuduttiin yläaste- ja lukiovuodet vierekkäisiin pulpetteihin ja vuosina aikuistumisenkin jälkeen huomattiin etsiytyvämme toistemme seuraan. Nyt jo perheystävinä, lapsetkin toisistaan jutellen.

 

Monet heistä, jotka tuntuivat aikanaan tärkeiltä ja joilla oli elämän eri vaiheissa arvonsa, ovat matkan varrella jääneet. Elämä on kuljettanut omille poluille ja eri elämäntilanteissa opiskelujen, parisuhteiden ja työvalintojen myötä eri suuntiin. Osin tavoittamattomiin, toisinaan satunnaisten viestien päähän.

Meitä yhdisti sama kotipaikkakunta. Koulu, joita pienessä kunnassa oli vain yksi. Nyt jälkeenpäin ymmärrän myös sen, ettei jokainen silloinen ihmissuhde perustunut samanlaisuuteen tai sielujen sympatiaan. Osin ajautumisiin ja vaikkapa luokkajaon määrittämiin koulukaveruuksiin.

Muistot. Niilläkin on paikkansa. Yhteinen polku vuosien ja lapsuuden kavereilla vuosikymmentenkin ajan on muokannut mua siksi, millainen tänä päivänä olen. Lapsuuden kaverisuhteet, majan rakentamiset ja valopiiloset naapurustossa. Ensi-ihastumiset ja niistä supattelut. Kouluvuodet ja yhdessä päähän painetut valkolakit.

 

”Jos löytyisi taas yhteinen aika matkalle”, tavoittaa viesti nuoruudenystäväni vaimolta yhteisessä WhatsApp-ryhmässä. Paljon on jäänyt hyvääkin.

 

”Mä aion kyllä olla aina mun kavereiden kaveri”, palaa kuusivuotias pohdintoihinsa yön nukuttuaan. ”Sehän olisi muuten ihan epäreilua.” Ajatus muuttuvista ihmissuhteista jäi selkeästi mietityttämään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu