"Kuka sä, äiti, oikein olet?”, kysyi kuusivuotiaani suoraan silmiin katsoen. Häntä oli jäänyt askarruttamaan ajatus persoonan määrittelemisestä täyttäessään kaverikirjaa. Siinä pyydettiin määrittelemään, mitkä asiat kirjoittajaa kuvaavat. Rivit jäivät hänen osaltaan tyhjiksi. 

Hänen kysymyksensä jäi mietityttämään. Kuka minä oikeastaan olen? 

 

Blogini, Teehetkien koti, tulee alkukesästä kolmen vuoden ikään. Se on kasvanut vauvasta leikki-ikäiseksi. Kulkenut mukanani kotiäitivuosista opintovapaan kautta työelämään paluuseen. Ensimmäisessä postauksessa pohdin eväsretkien takaa - eikä taianomaisuus ole niistä edelleenkään kadonnut. 

Tuolloin 1v- ja 3v-lasten vanhemmuudesta nelivuotiaan ja eskarilaisen äitiyteen. Vaunu- ja pottavaiheesta lasketteluun ja pyörällä ajamiseen ilman apupyöriä. Silloin ja tänä päivänä sielunkumppanini ja parhaan ystäväni puolisona, juuri munlaisen miehen vaimona. Toivottavasti läpi elämän. 

 

Muutamat sadat luetut postaukset ensimmäisiltä kuukausilta kääntyivät tammikuussa yli 30 000 kuukautta kohti. Vaikka lähtökohtana on ollut palo kirjoittamiseen, saa blogin lukijamäärän kasvu hämmentyneeksi ja hurjan iloiseksikin. Kiitos, että kuljet mukana. Sillä on iso merkitys. 

Sama Marika, vuosien kasvattama. Jokusen lisärypynkin rututtama. Se tänä vuonna nelikymppisten joukkoon siirryttäessä sallittakoon. 

Kipuilen lasten kasvaessa pienuuden ja suuruuden kysymysten äärellä. Samalla kun iloitsen heidän uusista taidoistaan kirjainten oppimisesta baletin askeliin ja kyvystään olla yhä parempi ystävä, valtaa liikutuksen tunne sydämen lasten vauva-ajan vaatteita katsoessa. Kolme vuotta sitten heidän arkensa oli kotipainotteisempaa, nyt päiväkodin ja eskarin sekä ystävien täyttämää. Pienten parhaiden ystävien. Yökylien ja harrastusten. Päiväkotiystävät ovat vaihtuneet eskariystäviksi, kohta jo koulukavereiksi

Olen iloinen nähdessäni laadukasta varhaiskasvatusta, eskaritoimintaa, ja etsin suhdettani alkaviin kouluvuosiin. 

 

Työhön paluu on tuonut uusia näkökulmia - jotakuinkin kaikkeen. Ymmärrän nyt, mitä tarkoittaa työn ja perheen yhteensovittaminen. Samalla innostun siitä, mitä voin itse saada aikaan - tavoitteellisesti kodin ulkopuolella. Välillä sydän jättää lyöntejä väliin, kun aikataulut kuristavat ja päiväkotien ilmoitustaulut kirkuvat norovaroituksia, mutta yritän hengittää syvään tietäen, että kaikelle on aikansa. Kaikesta selviää, vakuutan. Muutokseen ehdin jo valmistautua toisten äitikavereiden palattua töihin ennen minua. 

Ystävillä on ollut aina tärkeä paikkansa meidän elämässä. Tasapainottelu perheen ja ystävyyssuhteiden välillä vaatii huomiota. Sitä, ettei kaksi hyvää ja tärkeää tule toisilleen väärällä tavalla kilpaileviksi. 

Olen myös tiedostanut, että ystävyyssuhteet muuttuvat vuosien varrella. Muistot. Niilläkin on paikkansa. Yhteinen polku vuosien ja lapsuuden kavereilla vuosikymmentenkin ajan on muokannut mua siksi, millainen tänä päivänä olen. 

 

Uskon, että meistä jokaisella on mahdollisuus tehdä asioita yhteiseksi hyväksi. Ojentaa käsi, tarjota tukea, keittää tee, kuunnella. Kysyä kertomisen sijaan. Vapaaehtoistyön monet muodot ovat lähellä mun sydäntä. Edelleenkin. 

Pelastaisin maailman, jos voisin. Vielä en ole keksinyt siihen keinoa. Pannukakuilla voisi aloittaa. 

Uskon hyvään. Jokaisen ihmisen hyvyyteen. Välillä naiivistikin, mutta tiedostan sen. 

 

Olen joissakin asioissa yhä aika mustavalkoinen, periaatteellinen. Osin väitän sen johtuvan eteläpohjalaisesta geeniperimästäni. Pysyn siinä, mihin vahvasti uskon, kun kyse on arvoista ja oikeudenmukaisuudesta tavalla, jolla asiat itse koen. Ehdotonkin, joskus joo. Jääräpää? Jep. Tarvittaessa. Ehkä aika useinkin. 

Vanhemmuus on toki opettanut näkemään myös harmaan sävyjä, vähemmän ehdottomuutta. Meistä kahdesta vanhemmasta mä olen silti se, joka on huonompi neuvottelemaan tunteiden kuumetessa. 

 

Itsestäänselvyyksiin en enää usko. Tiedän, kliseisyydestä huolimatta, että jokainen hetki on tärkeä. Korvaamaton. Vaikka tässä hetkessä kaikki on hyvin, ei elämäni pysäyttävin hetki unohdu koskaan. Tämä koettu heijastuu mun pohdinnoissani todennäköisesti pitkään. Vanhemmuuteen kuuluvat kaiken onnen rinnalla päivät, joina turhauttaa. Silti ei ole yhtään iltaa, jolloin en nukkumaan mennessäni ajattelisi, miten onnellinen olen saadessani olla näiden kahden pienen äiti.

 

Olla äiti. Olla vaimo. Olla rakastettu. 

Rakkaus lukemiseen ja askarteluun on säilynyt, vaikka aivan liian harvoin löydän (muka) aikaa istahtaa lasten kanssa askartelupöydän ääreen. Lastenkirjoista satuhetkineen en ole valmis tinkimään vieläkään. 

 

Palo elämyksiin ja matkailuun on vain kasvanut. Tytöt ovat kulkeneet kanssamme teattereissa ja lastenkonserteissa jo siitä saakka, kun ovat hädin tuskin kävelleet. Näinä ja tulevina vuosina aina vain enemmän, sillä uskon elämyksiin. Muistoihin yhdessä koettuna ja jaettuna. 

Kuva: Kansallisbaletti 

Vaikka olemme koti-ihmisiä, tunnustan olevani yhä se, joka ei pidä imuriin tarttumisesta tai parkettien pesemisestä, vaan järjestää mieluummin kaappeja ja uppoutuu yksityiskohtiin. Josko tuota siivousvastuuta saisi ujutettua lapsillekin vaivihkaa. Kodin siisteys on silti edellytys omalle mielenrauhalle. Onneksi kotitöitä voi jakaa sen toisen kanssa, jolle myös siisti koti tuo mielenrauhan. 

Olen nämä vuodet uskotellut itselleni, että joka vuosi - arvatenkin uudenvuodenrakettien aikaan - aloitan säännöllisen liikkumisen. Että hei, ehtiihän sitä lenkille vaikka ennen töihinlähtöä aamukuudelta. Piece of cake. Veikkaan, että uskottelen näin ensi vuodenkin vaihtuessa. Paljon muutakin voi kuvitella kohdalleen ennen kuin tietää totuuden - kuten että saattaisin yhä osata lasketella kuten lapsuus-ja nuoruusvuosina. Tänä talvena tajusin, että voin heittää uskotteluilleni hyvästit. Laskettelusukset jalassa tutisin lastenrinteessäkin. Ei siis pidäkään paikkaansa, että nuorena opitun hallitsee aina. Tuskin muistan asioita kolmen vuoden takaakaan. 

 

Kurkistus blogissa kolmen vuoden matkalle kertoo, että olen pohtinut vanhemmuutta ja perhe-elämää paljon. Muutosta, kasvua. Omaa ja lasten. Olen tarttunut iloon ja suruun. Kirjoittanut ajatuksiksi juuri ystävien kanssa jutellun - sen, minkä kokevat samaa elämäntilannetta elävät. 

 

Tästä saman matkaa eteenpäin molemmat lapset ovat jo koululaisia, itsenäisempiä omine ajatuksineen ja toiveineen. Omannäköistä elämäänsä yhä enemmän eläen. Toivottavasti silloinkin olen sama Marika. Äiti, vaimo ja ystävä. Pannukakuilla silloinkin maailmaa pelastava, ellei muuta elämää suurempaa oivallusta ole tullut. 

 

”Mä olen äiti, joka rakastaa sua ja sun pikkusiskoa”, vastasin kuusivuotiaalleni. Kaverikirjan rivit olisivat saattaneet jäädä täyttämättä itselläkin, tai vaatia ainakin hetken miettimistä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu