"Viistoista miestä ja arkussa luut, huh hah hei ja rommia pulloa!", hyräilee viisivuotias vielä päiviä Lahden Kaupunginteatterin Aarresaari-esityksen jälkeen. Vieläkin enemmän häntä puhututtaa kuitenkin musta merkki, jolla merirosvot viestivät tulevasta kohtaamisesta. Siitä, että piilottelevakin on löydetty. 

 

Aarresaari Pikku-Jimin ja hänen äitinsä majataloon tulee outo merimies, jonka olinpaikasta ei saisi hiiskua. Miehellä on näet arkussaan oikea kartta, joka miehen kuoltua johdattaa Jimin ja rosvomiehistön Hispaniola-laivan mukana merelle. 

Pahaksi onneksi laivakokiksi pestattu puujalkainen Pitkä-John Silver ja papukaijoineen on merirosvo samoin kuin hänen matkalle värväämänsä merimiehet. Omenatynnyriin pudonnut ja siten salakuuntelemaan päässyt Jim saa kuitenkin vihiä puujalkaisen merirosvon petturuudesta ennen aluksen rantautumista. Kun Hispaniola saavuttaa Kapteeni Flintin kartan johdattamana Luurankosaaren, alkaa kamppailu siitä, kuka saa aarteen omakseen. 

 

Onneksi Robert Louis Stevensonin 1800-luvun alkuperäisteokseen on tehty Mauri Kunnasmaisia pehmennyksiä. Koiramäen sympaattisten hahmojen läsnäolo etenkin Pikku-Jimin myötä loiventaa merirosvotarinan pelottavimpia puolia, vaikkakin muutamat kohdat kuten rommista rähisevä ja pullojen ääreen kuoleva outo merimies sekä taistelut merirosvojen kanssa ovat melko jännittäviä. Esityksessä on kuitenkin onnistuttu taitavasti tasapainoilemaan toiminnallisen seikkailun ja jännittävien kohtien välillä. Suositusikä tälle on kuusivuotiaasta eteenpäin ja uskon, että ihan nappikatsojakuntaa ovat 8-10 vuotiaat.

Asiat avautuvat lapsen ja aikuisen silmin eri tavoin. Se, että merimies juo toistuvasti rommia humaltuneena rähisten, kiinnitti pikemminkin kurkkuaan kakistelevan äidin kuin tarkkaavaisesti seuraavan viisivuotiaan huomion. Luurankosaaren pääkallot tai luurangotkin ovat enemmänkin kiehtovia kuin pelottavia, mutta toistuvat taistelut kiiltävin teräasein saivat viisivuotiaan säikähtämään. Siinä, missä aidonnäköiset aseet tuovat todenmukaisuutta, on koko sielustaan eläytyvän lapsen vaikea hahmottaa todellisuuden ja tarinan ero.

Kun Pikku-Jim antaa onnea tuoneen hopearahan ystäväksi tulleelle laivakokki Pitkä-John Silverille, joka on seikkailun edetessä paljastunut pahamaineiseksi merirosvoksi, kietoutuu tarinaan ystävyyden voima. Hetken liikutuskin. "Se antoi onnenrahan, koska ne ei voi enää auttaa toisiaan, kun ovat eri paikoissa", kuuluu kuiskaus vierestäni kovan kuorensa alla hyväsydämisen Pitkä-John-Silverin soutaessa yön pimeydessä veneellään hämärään ja Pikku-Jimin jäädessä laivan kannelle. Heidän välisensä vuorovaikutus ja toisistaan huolehtiminen on näyttäytynyt häivähdyksinä läpi esityksen ja se on punottu taitavasti näyttelijöiden eläytymiseen. Pikku-Jimistä, pennusta, tuleekin esityksen alusta lähtien lapseni suosikki. 

Aarresaari avaa ajattelemisen aihetta myös aikuiskatsojille useissa kohdin. Kun Luurankosaarelle jätetty erakko Ben Gunn elää satumaisen aarteen kanssa, mutta kaipaa kruunujen ja jalokivien sijaan juustoa, tulee väistämättä pohtineeksi, mikä on oikeastaan tärkeää. 

”Viistoista miestä ja arkussa luut, huh hah hei ja rommia pullo” toistuu Aarresaaren tarttuva hoilotus Lahden Kaupunginteatterin näyttämöllä. Tunnelma merirosvoseikkailussa on hämärän valaistuksen ja merellisen äänimaailman myötä taisteluista huolimatta pääosin rauhallisen levollinen. 

Kuvat: Lahden Kaupunginteatterin mediapankki

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu