Toukokuu. Päätepysäkki vanhoille ja alku uusille. Yhtä aikaa, päällekkäin, minuuttiaikataululla. Viikkoja.

 

Samaan iltaan sattuivat sopuisasti päällekkäin tanssikoulun kevätesitys kenraaliharjoituksineen, tulevan eskarilaisen ensimmäinen vanhempainilta ja eskariryhmän tiloihin tutustuminen sekä puolisolla työn puolesta kokous. Niin, ja se hoitoa tarvitseva kolmevuotias.

Vaikka työpäiväni yleensä joustaa aikaisemmat lähdöt, tänään se ei olisi sitä tehnyt. Sähköposti täyttyi akuuteista viesteistä, deadlineista, joista viimeisiin vastasin päiväkodin pihalta lapset jo turvaistuimissaan istuen. Naputtelin puhelimesta ”Kiitos, kun selvitit, hienoa kun saatiin valmiiksi ajoissa” ja mietin, miten aika vierähtääkään huomaamatta. Hyvinkin valmistautuneena.

 

Illasta tiesin, että palapeli olisi melkoinen hyvinkin valmistautuneelle. Enkä ollut edes sitä.

Päiväkodilla en kuullut puoltakaan siitä, mitä päiväkodin henkilökunta kertoi lasten päivästä. Kuulin kuuntelematta, olin paikalla olematta läsnä. Siitä, mitä lapset kertoivat autossa päivästään ja leikeistä ystäviensä kanssa, en rehellisesti – ja valitettavasti – muista mitään. Innoissaan he olivat, sen muistan äänensävystä. Ajatukset olivat jo toisaalla, kiinni kirittävissä minuuteissa ja to-do-listan tehtävissä. Eväät check, tanssiopettajan kesämuistaminen check, esiintymisvaatteet check. Check Check ja Check.

Tanssikoululla tapasin muutamankin tutun ehtimättä (muka) pysähtyä sen enempää. Pari irrallista lausetta ja vilkaisu kelloon, toistamiseen. Oli jo hoppunen eteenpäin, huolehtimaan kuopus isovanhemmille ja kohti vanhempainiltaa.

 

"Kuulin kuuntelematta, olin paikalla olematta läsnä."

 

Eskarin pihalla oli aika hengähtää. Kesäinen ilta-aurinko lämmitti vielä kevyesti ja perhonen istahti läheiselle penkille. Vanhempia saapui paikalle hiljakseen, heistä jokainen osin uuden kynnyksellä. Lasten isäkin ehti juuri sopivasti kokouksestaan. Ihan sovitusti, meistä kumpikin.

 

Oman päätön säntäily tuntui yhtäkkiä naurettavalta. Harva hoputettu minuutti tai kiireellä sivuttu hetki taisi tuoda todellista ajansäästöä. Minusta se jätti kuitenkin rauhattoman kuvan.

 

Läsnäolemattomuuden taito. Sen haluaisin oppia niihin hetkiin, joissa en jostakin syystä kykene olemaan läsnä. Hetkiin, joina ajatukset karkailevat, mieli harhailee ja silmät hakeutuvat jatkuvasti kelloon.

Sen, että sisäisestä myllerryksestä huolimatta osaisin olla jotakuinkin zen. Läsnä läsnäolemattomasti, ellen muuta. Pyytäisin mielessäni anteeksi keskustelukumppanilta, etten ajatusteni vaeltaessa olisi juuri silloin aidosti läsnä. Pitäisin kuitenkin askeleeni rauhallisina, äänensävyn levollisena ja olemukseni vilpittömän kohdattavana. Harhailematta. Etten ainakaan siinä hetkessä huokuisi tarvetta olla jo toisaalla.

Etten tieten tahtoen jättäisi ihmiselle tunnetta kohtaamattomuudesta tai siitä, ettei hänen asiansa olisi ollut tärkeä, mutten sortuisi siinä pienessä hetkessä selittämäänkään omaa (tarpeetonta) kiireen jargoniaani.

 

Läsnäolemattomuuden taidosta olisi todennäköisesti lyhyempi matkaan aitoon läsnäoloon silloinkin, kun myllerrys valtaa jalansijaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu