Kuopuksemme aloittaa ensi viikolla päiväkodissa. Hän seuraa jalanjäljissä isosiskoaan samaan päiväkotiin, siihen, johon olemme olleet valtavan tyytyväisiä. Tiedän, että hänen on turvallista aloittaa ja että hänestä pidetään hyvää huolta silloin, kun hän ei ole kanssamme kotona.

 

Hän tuntee jo päiväkotia. Hän on ollut kanssani viimeiset kaksi vuotta hakemassa siskoaan iltapäivisin tutkien tarkkaan päiväkodin eteisen lokerikkoja, kipaisten tilaisuuden tullen leikkimään ja toivonut toistuvasti mahdollisuutta keinua ulkona edes hetken. Toisinaan olen saanut maanitella häntä lähtemään kotiin, kun hän on halunnut keinua pidempään ja valloittaa sen jälkeen kiipeilytelineen vielä kerran. Toisenkin.

 

Isosiskonsa päiväkotikavereista monet ovat hänelle tuttuja, niitä leikkikavereita kotoa, puistoista ja yhteisiltä reissuilta. Omaan ryhmäänsäkin hän saa muutamia ystäväperheiden lapsia.

 

Vielä joku aika sitten ajattelin, että meneepä tämä helposti. Olenhan jo kertaalleen ollut etsimässä sopivaa päiväkotireppua, sovittamassa uusia lenkkareita tuleviin leikkeihin ja valitsemassa lapsen kanssa juomapulloa aurinkoisiin päiviin. Käynyt kesän jälkeen tarkemmalla silmällä läpi ulkovaatteita, pakannut varavaatteiden reppua ja nimikoinut yömyöhään vaatetta. Olen jutellut lapsen kanssa siitä, mitä muutoksia päiväkoti tuo arkeen ja mitä asioita sitä varten kotona harjoitellaan.

 

Tänään iski mieletön haikeus. Pian molemmat lapset ovat päiväkotilaisia, isoja tyttöjä. Mun pienet, joiden kasvamisesta tunnen samaan aikaan valtavaa ylpeyttä ja riipivää haikeutta. Pienet rakkaat, älkää vielä tulko isoiksi. Pala kurkussa rutistin sylissä istuvia, toivoin hetken pysähtyvän.

 

Päiväkodin aloittaminen on väistämättä eräänlainen suunnanjakaja, uuden polun näyttäjä. Tie, joka vie kotoa eteenpäin maailmalle. Sinne, minne vanhemmat voivat vain tarjota siipiä ja arjessa kantavaa rakkautta olematta enää itse koko ajan läsnä.

 

"Mitä sä aiot tehdä päiväkodissa, kun sä meet sinne ensi viikolla?"
"Mä leikin ja mä syön. Mä keinun paljon ja leikin hiekkalaatikolla. Mä leikin (siskon ja) mun kaveleiden kanssa. Lakastan mun uusia kaveleita."

 

Ne siivet. Pyyhi kyynel silmäkulmastasi, äiti, sun lapsesi odottaa tulevaa hyvillä mielin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu