Vanha kotimme oli kaunis ja kodikas, kaikin puolin.

Sen piha oli huoliteltu, jokaista valkoista tuoksuvaa pensasta, köynnöshortensiaa ja viimeisteltyä kukkapenkkiä myöten. Huoneet rakkaudella sisustettuja, tarkkaan harkittuja ja meidän polustamme monin tavoin kertovia. Täynnä muistoja. 

Muistan miettineeni pitkään, haluaisimmeko muuttaa ja miten tulisinkaan kaipaamaan sitä, mikä oli meidän parisuhteellemme kaiken kauniin synty. Paikka, jossa rakkautemme puhkesi kukkaan ja jossa meistä kahdesta tuli lasten myötä perhe.

Tiedättekö se vähän hölmökin ajatus, että miten voisinkaan ikinä jättää taakseni ne lattiat, joilla lapseni oppivat kävelemään ja huoneet, joissa he kasasivat palikoita ja kääntelivät ensimmäisiä pahvikantisia satukirjojaan. Sen pihan, jossa lapset vauvana nukkuivat lämpimästi vaunuihin peiteltyinä pitkiä päiväunia ja ottivat haparoivia askelia kotipihan kivikossa.

Koti, jollaiseksi se aikanaan suunniteltiin ja tarkoitettiin, oli jo kuitenkin yhdessä eteenpäin muuttaessamme kaikin tavoin erilaisessa merkityksessä.

Kävimme jokunen aika sitten esikoisen toiveesta kääntymässä vanhan kodin lähettyvillä. Hän oli muuton aikaan kolmevuotias ja palasi tuolloin kuukausien ajan muistoissaan vanhaan kotiin. Hän tuntui tallettaneen kaiken jonnekin hyvin syvälle sydämeensä, niin eläviä hänen muistikuvansa tuntuivat olevan.

 

Vanhan kotipihan tuntumassa hän ei enää muistanut mitään, ei yhtikäs mitään. Hän ei tunnistanut edes taloa saati tuttua kotitietä vehreän koivikon lomassa. Kotipihalla nököttävä hiekkalaatikko, jonka reunalla hän oli lapioineen ja sankoineen istunut kymmeniä tunteja, oli täysin vieras.

Hän olisi halunnut mennä pihaan, mutta vain nähdäkseen, millaiset ihmiset pomppivat takapihan trampoliinilla. "Äiti, sen mä kyllä muistan. Tuon trampoliinin, siinä me hypittiin (pikkusiskon kanssa) ja se oli mukavaa. Siitä, mä tykkäsin." Paitsi että se oli tutulla pihalla uutta, uuden perheen hankkima. Ja ei, pikkusiskosikin oli muuttaessamme vielä niin pieni, ettei hän olisi trampoliinilla muutoinkaan hyppinyt. Kahdessa vuodessa hän oli ehtinyt unohtaa kaiken.

Pihaa reunustavat puut olivat kasvaneet, mutta moni asia tuntui nopealla vilkaisulla olevan ennallaan. Niin tuttua - ja samalla niin vierasta. Se, minkä taakse jättäminen tuntui aikanaan valtavan haikealta, ei herättänyt enää mitään tunnetta. Nykyiset omistajat olivat pitäneet kodista hyvää huolta. Siitä oli tullut heille tärkeä paikka, heidän kotinsa. Tunneside oli katkennut.

 

Takapenkkiläisillä oli jo kiire kotiin. Omaan kotiin. Omalle trampalle ja omalle takapihan hiekkalaatikolle. Omaan leikkimökkiin, jota ei vanhaan kotiin ehditty rakentaa.

Siitä, kun muutin lapsuudenkodistani opintojen pariin ja elämää omilla siivillä elämään, on kulunut tänä kesänä 20 vuotta. Näinä vuosina ja vuosikymmeninä olen asunut eri elämäntilanteissa monessa kodissa; jakanut opiskelija-asunnon, haaveillut ensimmäisestä yhteisestä kodista parisuhde-elämään totutellen, luonut omasta yhteistä ja sisustanut kahden aikuisen kotia perheen kasvaessa lapsia ajatellen.

Olen muuttanut vieraalle paikkakunnalle ja toiseen maahan opiskelujen ja töiden perässä, muuttanut aikansa eläneeseen ja remppaa vaativaan sekä nuuhkutellut ihkauuden asunnon tuntua. Olen kiivennyt kerrostalon portaita ylimpään kerrokseen, rakentanut rivitalon aitaa ja nauttinut omakotitalon rauhallisuudesta. Asunut pienessä yksiössä ja sadoissa neliöissä, maalla ja kaupungissa. Muuttanut osoitetietoja useammin kuin kahden, tai edes kolmen käden sormet riittävät laskemaan. 

Haluan uskoa, että tänä päivänä asutaan loppuelämämme kodissa. Täältä meidät toivottavasti aikanaan kärrätään vasta vanhainkotiin, jos sinnekään. Silti näiden muuttojen jälkeen tiedän, että koti voi olla muuallakin. Oikeastaan missä tahansa. Kunhan siellä ovat itselle rakkaimmat ihmiset.

 

Koti syntyy tarinoista, eletystä elämästä. Siitä, että elämä jaetaan. Yhdessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu