Aivokasvaimeen sairastuneen nelikymppisen Villen ystävä Janne kuvasi kaksivuotisen sairastamispolun. Diagnoosin toteamisesta menehtymiseen. Tarina kuvien takaa julkaistiin pääsiäisen aikaan Helsingin Sanomissa. "Kun aika muuttuu rajalliseksi, elämästä pyyhkiytyy pois kaikki turha. Villen ihmissuhteet tiivistyivät", tiivistää kuvakollaasi. 

 

Syöpään sairastunut perheenäiti sai vain jokunen viikko sitten ystäviltään metsän, jonne hänen pienet lapsensa ja läheisensä voivat mennä muistelemaan häntä sitten, kun häntä ei enää ole. Enää häntä ei ole ole, paitsi muistoissa.  ”Lapseni voivat muistella minua metsässä, kun tuuli suhisee puissa”, kertoi Kodin Kuvalehden pysäyttävä artikkeli. 

 

Ystäväni menehtyi vuosi sitten yllättäen. Hänen jälkeensä jäivät tuolloin juuri kolmevuotias esikoinen, tyttöjemme kaveri ja muutamien päivien ikäinen kuopus. Unelmat jäivät toteuttamatta. Lohdullista on, että hänen lämpönsä elää monin tavoin - meissä ja monissa muissa. Me kukin omalla tavallamme jatkamme sitä, mitä hän olisi halunnut tehdä, mihin hän uskoi. Suunnitelmia pienin askelin. 

 

Jokainen päivä on lahja, muistuttavat artikkelit ja uutiset toinen toisensa perään. Ja silti - miten helppoa, ja turvallista, on tuudittautua tietynlaiseen itsestäänselvään luottamuksellisuuteen. Ei huolta huomisesta-ajatuksella. Sulkea silmät ja uskotella, ettei itselle tai läheisille voisi tapahtua koskaan mitään pahaa. Pysyä ja pysytellä visusti kuplassa ja torjua maailma ulkopuolella. 

 

Paljon puhutaan muistoista ja muistamisen tärkeydestä. Siitä, mitä meistä kukin aikanaan jättää jälkeensä. Siitä, miten moni havahtuu, kun on lähellä menettää tai on jo menettänyt. Jotakin tärkeää. Pysyvästi.

 

Kuinka usein puhutaan siitä, että vielä arvokkaampi on aika ennenkuin perusluottamusta horjutetaan? Ennenkuin saa tietää, ettei arki ole enää koskaan täysin ennallaan? 

 

Vakava sairastuminen tai läheisen menetys pysäyttää. Elämä jatkuu, tavalla tai toisella, muttei koskaan palaa täysin ennalleen. Toisaalta - eihän pelossa voi elää, vaikkei seuraavaan päivään (onneksi) näekään. Eikä pelossa kuulukaan elää, sillä se nakertaa kaiken hyvän. On nähtävä pelon yli. Huomiseen, tulevaan. 

 

Elämä juuri tässä hetkessä. Miten sitä muistaisikaan, mikä mieletön arvo on sillä, että saa iltaisin peitellä lapsensa nukkumaan? Juoda iltateen puolisonsa kanssa? Viikata pyykkejä ja kantaa isoja ruokakasseja tietäen, että ne kertovat perheestä? Kinata välillä siitä, kumman vuoro on imuroida ja kumpi tekee ruokaa. Suunnitella pää pilvissä kesälomareissuja ja seuraavana päivänä pohtia, kumpi jää töistä kotiin kipeän lapsen kanssa. Että sun vai mun palaveri. Kaatua väsyneenä sänkyyn lasten valvottaessa. 

 

Elämää. Kodissa. Perheessä. Yhdessä. 

Unelmia ja haaveita - sitä, mihin yhdessä uskotaan. Elämän vielä horjuttamatta. 

 

Aiempia pohdintojani elämän rajallisuudesta: 
Kun ystävä on yhtäkkiä poissa – miten kertoa lapselle kuolemasta?"
Terveiset sinne taivaaseen
Syöpä. Miten tästä eteenpäin?" - Sairastuminen palauttaa sittenkun-suunnitelmat tähän hetkeen
Kuolinsiivous: Mitä jälkeen jää?  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu