"Auta mua taas muistamaan, että ihmisyys ei oo katoavaa
Auta mua nyt nyrkki nostamaan, meitä luotu ei toista sortamaan
Oltaisko yhdessä ihminen, vaikka se vaatis vain halauksen?"

laulaa Haloo Helsinki ja kuljettaa ajatukset toisen kohtaamiseen. Siihen, miten olla ihminen ihmiselle. 

 

Ajassa, jossa erilaisia yhteydenpitotapoja on enemmän kuin ikinä ennen, on yhä myös paljon yksinäisyyttä. Se ei ole juuri vuosien varrella lisääntynyt, mutta yksinäisyys on muuttanut muotoaan.

Joka kymmenes suomalainen kokee pidempiaikaista yksinäisyyttä, nuorista jopa joka viides. Heidät tulisi huomata, sanoo yksinäisyystutkija Niina Junttila. Yksinäisyys ei enää ole sitä, että asuisi etäällä muista tai poikamieserakkona tavaten muita vain harvakseltaan. Yksinäisyys on sitä, että kaikkien yhteydenpitomahdollisuuksien ollessa käytössä ei ole ketään, keneen ottaa yhteyttä. Ei ole ketään, joka kuuntelisi, jolle voisi kirjoittaa viestin tai soittaa. Ei ketään. Ei valintaa.

 

Junttila puhuu pysähdyttävällä tavalla siitä, miltä tuntuu, kun kukaan ei näe, kuule tai kosketa. 

Junttila on kirjoittanut viime vuosina kaksi yksinäisyyttä käsittelevää, raadollistakin kirjaa. Kaiken keskellä yksin. Aikuisten yksinäisyydestä.  (Tammi, 2018) ja Kavereita nolla. Lasten ja nuorten yksinäisyys (Tammi, 2015). Molemmat puhututtavat ja ravistuttavatkin - ja siksi halusin nostaa ne esiin tällä lukuviikolla. 

 

Sosiaalinen olemassaolomme perustuu kuulluksi ja nähdyksi tulemiseen. Siksi se, että tulee suljetuksi ulkopuolelle ja jätetyksi huomiotta on yksi satuttavimmista asioista. Tätä tapahtuu kuitenkin kaikkialla leikkipuistoista kouluun ja työpaikoilta parisuhteisiin. Sivuutetaan ja jätetään huomiotta, tietoisesti tai tarkoittamatta, yleensä ilman sanoja ja tekoja. Työpaikan hiljaisin unohdetaan kutsua lounaalle, vastataan viestiin kesken keskustelun tai omaa puolisoa ei aidosti kuunnella kotona. 

Yksinäisyys on myös sitä, että on seurassakin yksinäinen, kuten bloggaajakollegani Etä-äiti kirjoittaa. 

 

Se, että elää ihmisten ympäröimänä saamatta luotua heihin mitään suhdetta tai otettua aitoa kontaktia, on Junttilan mukaan pahinta yksinäisyyttä. Elämä tuntuu menevän ohitse - työyhteisöön kuulumattomana, parisuhteen muodostumatta, ilman ystäviä. Päivissä vuorottelevat häpeä ja suru, ikuinen huomaamattomaksi jääminen. Yksinäinen vetäytyy entisestään ja alkaa vaikuttaa toisten silmissä vieläkin oudommalta, jolloin kontaktia halutaan ottaa yhä vähemmän.

 

Yksinäisyyttä on kaikkialla; kaikissa ihmisryhmissä ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa. Se voi olla linkittynyttä tiettyyn elämäntilanteeseen tai pidempiaikaista. 

Sitä on paljon myös kaltaisissani pienten lasten äideissä, jotka uudessa elämäntilanteessa tuntevat yhtäkkiä olevansa yksin. Lapsiperhe-elämä verottaa jaksamista ja tapaamisen mahdollisuuksia ja toisaalta erilaista elämänvaihetta elävät kulkevat omaa polkuaan. Junttila mainitsee, että monet äidit kokevat häpeää siitä, että heillä on lapsi rinnallaan ja elämä ulospäin näyttää täydelliseltä, vaikka he samaan aikaan tuntevat olonsa hyvin yksinäisiksi.

Yksinäinen lapsi puolestaan häpeää, ettei kukaan tahdo olla hänen kanssaan. Hän kokee olevansa epäonnistunut.

"Minulla ei ole ketään, jolle puhua. Minua on haukuttu ja kiusattu ja tuntuu, ettei kukaan välitä. Kaikki vihaavat minua. Tuntuu kuin välillä haluaisin kuolla. Enkä jaksaisi tätä elämää." -11-vuotias - 

Tyypillisesti ajatellaan, että sellainen lapsi jää yksin, joka ei ole samanlainen kuin muut. Raadollisin syy yksinäisyyteen on kuitenkin sattuma kuten kaveriporukassa muodostuvat suhteet, joissa lapsi jää ulkopuolella sosiaalisista taidoistaan tai luonteestaan riippumatta. 

 

Yksinäisyydestä syntyy helposti kehä, joka vahvistaa itseään. Jos kokee lapsena yksinäisyyttä, se jatkuu usein läpi nuoruuden aina aikuisikään asti. Kun on lapsena menettänyt uskon elämän kantavuuteen, ei sitä löydä enää aikuisenakaan. 

"Kun on ollut lapsesta lähtien yksin, niin kuinka sitä näin aikuisenakaan enää edes osaisi olla tavallinen ja pidetty?" 

 

Junttila vuorottelee kirjoissaan tieteellisen tutkimuksen ja tuhansien suomalaisten kertomien tarinoiden välillä nostaen esille moniulotteisesti sen, mihin yksinäisyys vaikuttaa. Se osoittaa kristallinkirkkaasti ja viiltävästi, että yksinäisyydessä on aina kyse vastakkainasettelusta minä ja muut. Ei koskaan siitä, että oltaisiin me. Kaiken keskellä voi olla yksin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu