Palaatko sinäkin usein ajatuksissasi lapsuuteen? Tai näinä aikoina lapsuuden jouluihin? Siihen, miten äiti leipoi piparkakkuja ja säilytti niitä pahvilaatikossa rapisevien voipapereiden välissä tai miten isän hakema joulukuusi nostettiin olohuoneeseen koristettavaksi vasta juuri aattoaamuna? Aattoaamuina katsottiin sisarusten kanssa lumiukkoa peiton alle kääriytyneinä, ihan joka jouluaatto. 

 

Tietty nostalgisuus on nostanut viime aikoina päätään. Liekö lähestyvää nelikymppisyyttä vai näitä elämänpohdintoja ylipäätään.

Olen halunnut lukea lapsille ihanien uutuuskirjojen rinnalla satuja, jotka kuuluivat omaan lapsuuteeni sinne 70-luvun loppuun ja etenkin 80-luvun alkupuolelle. Olen etsinyt kirjoja, joita itse kannoin kirjastosta viikoittain ison repullisen ja kirjojen sivuja käännellessäni olen palauttanut mieleen monet muistot sen aikaisten kavereiden kanssa. Huomaan, miten paljon vahvoja tunteita lukemiseen liittyy - lapsuusvuosista saakka.

Pekka Töpöhäntä on yksi hahmoista, johon suhtauduin lapsena ristiriitaisesti. Lempeän, luottavaisen ja empaattisen, jatkuvasti erilaisuutensa takia kiusatuksi joutuvan kissan tarina kolkutteli kirjastoon lastenosastolla mielessä usein. Hännätön, maalta muuttanut Pekka sai toistuvasti tuntea ilkeän Monnin kolttoset.

Muistatko vielä Arkadian Ullaa, Metsäkulman Murrea, Rikkovaaran Rikua ja Konradia? Jotakin ehkä? Toisistaan riippuvaiset, osin pelkurimaisetkin Pillin ja Pullan ainakin. Nuo pelkurimaiset Monnin hännystelijät, etkä voi sivuuttamatta ajatusta ilkeästä Monnista, jonka ilmestymistä satukirjan sivuille odotti jo pienellä pelolla.

Knuttsonin luomat Pekka Töpöhäntä-kirjat käsittelevät aina ajankohtaista kiusaamista ja erilaisuutta, sekä sitä, miten itsensä oppii hyväksymään erilaisena, ainutlaatuisena itsenään. Pekka Töpöhännissä näkyy hyvin se, miten kiusaaminen on ryhmäilmiö. Toiset vaikenevat vaivautuneina ja Pillin ja Pullan kaltaiset apurit pönkittävät kiusaajan valtaa. Vain harva rohkenee ottaa Maija Maitoparran kaltaisen roolin kiusatun puolustajana.

Sitä paitsi Pekka näyttää omalla esimerkillään, että kilttikin voi olla rohkea ja pitää toisten kiusattujen puolia. Erilaisuudestaan – töpöhäntäisyydestään – huolimatta. Tai juuri siksi.

Kirjojen viesti on selvä: Oikeus voittaa sekä ystävällisyys ja hyvyys palkitaan – kissayhteisössäkin.

Meillä kolme- ja viisivuotiaat suhtautuvat Pekka Töpöhäntä-kirjoihin vielä varauksella. He eivät pidä Monnista, joka "tekee kaikkea pahaa toisille." Toisaalta kirjat herättävät ajatuksia siitä, miten päiväkotikaveri oli ottanut toiselta kädestä lelun tai siitä, miten tulee paha mieli, jos ei pääse leikkiin.

Töpöhäntä-sarjan joulukirja "Pekka Töpöhäntä viettää joulua" päättyy siten, että ilman joululahjaa jää vain ensin kaikki lahjat itselleen kahminut Monni. "Siinä tapauksessa sinun pitää olla kiltti, mutta nyt sinulla on kokonainen vuosi aikaa parantaa tapasi", opastaa joulupukki. Olen iloinen, etteivät tytöt osta ajatusta mukisematta. Heidän mielestään Monninkin pitää saada lahjansa ilkeydestään huolimatta. Hyvä niin.

Minttu-kirjoja luettiin lapsuudessani joka kodissa. Tuo harvahiuksinen tyttö valtavine silmineen ja tavallisine, samaistuttavine tapahtumineen kiinnosti etenkin leikki-ikäistä. Itse taisin selailla niitä kyllä vanhempanakin, vaikkakin nyt näen parhaaksi lukijakunnaksi 2-4 vuotiaat touhuilijat.

Kolmevuotias Minttu asuu kerrostalossa vanhempiensa sekä isoveljensä Villen ja pikkuveljensä Santun kanssa. Heidän kissansa, Tuusannuuska, on mukana jokaisessa kirjassa tärkeänä perheenjäsenenä.

Minttu-kirjat tuntuvat nyt kieliasultaan varsin pelkistetyiltä ja lauseet lyhyiltä, mutta huomaan, että lapset pystyvät seuraamaan selkeää kirjoitusasua helposti. Sitä paitsi Maikki Harjanne tuntuu ymmärtäneen lasten ja perheiden maailmaa; hän kuvaa koteja ja arkea sellaisenaan. Aamiaiseksi syödään puuroa ja juodaan teetä, tiskipöydillä on tavaraa ja mummon ja vaarin tapaaminen pitkän tauon jälkeen saattaa ujostuttaa.

 

Maikki Harjanteen nimi lienee tuttu jokaiselle lastenkirjallisuutta lukeneelle, sen verran paljon hän on vuosien varrella kirjoittanut. Nyt Ntmo on julkaissut näköispainoksina nuo 70-80-lukujen Minttu-kirjat, joten lapsuuden muistoihin voi sukeltaa muutoinkin kuin kirjastokirjojen kautta. 

Kirjoissa näkyy aikakaudelle ominaisia piirteitä, sillä tänä päivänä lastenkirjoissa tuskin mainittaisiin äidin tuntevan oloaan pulleaksi ja syövän siksi vain porkkanaa, tai isän osaavan vähemmän joulun kotitöitä kuin äidin.

Samalla on mukavaa huomata, että satukirjoissa, jotka ilmestyivät omassa lapsuudessani, kuvataan joulut poikkeuksetta maltillisina. Kukin saa pukilta muutaman paketin ja kirjojen päähenkilöinä esiintyvät lapset kirjoittavat joulukirjeisiinsä vain jokusen asian; sukset tai vaikkapa uuden nuken.

Joulunodotukseen voi siis hyvin sukeltaa myös omasta lapsuudesta tuttujen Minttujen kera. 

'

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu