”En mä tiedä, kenen kanssa se leikkii. Ehkä se on vain yksin.” Takapenkkiläisen toteamus päiväkodista kotiin ajellessa pysäytti.


Yksin.

Hän ei osannut kertoa, kenen kanssa tuttu, oman ryhmän lapsi leikkii. Hän ei osannut nimetä yhtään ystävää.

Ei hän toisaalta osannut kertoa sitäkään, kohtaako lapsi torjumista, kiusaamista vai jääkö vain huomiotta. Tai onko lapsen luonne sellainen, että hän viihtyy enemmän omissa oloissaan tuntematta sen enempää tarvetta ryhmiin hakeutumiselle.

Osa takapenkkiläisen toteamuksesta selittynee hänen omalla leikkiin uppoutumisellaan ja muun ympäristön rajallisella havainnoinnilla. Kaikki tuskin kuitenkaan. 

 

Vaikka alle kouluikäisen omiin havaintoihin on vaikea suoraan luottaa isoa kokonaisuutta tuntematta, jäi vanhempana mietityttämään ajatus siitä, missä määrin päiväkodeissa pystytään ylipäätään näkemään lasten mahdollinen yksinäisyys.


Miten yleistä on päiväkotien yksinäisyys? 

Päiväkotilasten yksinäisyydestä puhutaan harvoin toisin kuin siitä, miten koululaiset odottavat välitunteja huoli sydämessä tai työyhteisössä vältellään kahvituntien keskusteluja oman näytön ja työmäärän taakse piiloutuen.

Miten helppoa on olettaa, että isoista lapsiryhmistä löytyy luontevasti useitakin kavereita. Että hei, teitähän on kymmenen samanikäistä tyttöä, leikkikäähän vaikka kotia. Ellei leikki yhden kanssa suju, voi aina etsiytyä toisen seuraan. Liekö se kuitenkaan noin helppoa? Meillä aikuisilla ainakaan. 

 

Miten lapset ylipäätään kokevat sen, ettei heillä ole omaa ystävää? Sitä, joka juoksisi päivittäin vastaan päiväkodin ovelle tai hihkuisi ilosta tarttuessaan käteen. 

 

Automatkan keskustelu jäi pyörimään ajatuksiin vielä illan tullenkin.

Entä jos lapsellani ei olisi ystävää, kuka sen huomaisi ja missä vaiheessa? Saisinko siitä itse kiinni keskusteluissa tyttöjen kanssa vai tulisiko se esiin jutellessa päiväkodin aikuisten kanssa lasten kuulumisista?

 

Pysyvyys. Miten tärkeää onkaan, että päiväkodin aikuiset tuntevat lapset. Että heillä on ymmärrys siitä, kuka on luontaisesti syrjään vetäytyvämpi ja hiljaisempi, eikä kaipaakaan porukan keskipisteenä olemista tai näkevät tavallisesti sosiaalisen lapsen poikkeuksellisen vaisuuden. Että jokaisella olisi se oma ystävänsä ja paikkansa kodin ulkopuolella.

 

"Sitten kun mä olen aikuinen tai koululainen, sitten ei tarvi miettiä enää. Ne ei riitele ja osaa leikkiä aina yhdessä. Tai ainakin juoda teetä", pohti isosisko. Kurkkua kuristi. Paljon odotuksia meille aikuisillekin. 

- - - 

Teehetkien koti on blogi, joka avaa kurkistuksia perhearkeen 3-vuotiaan ja 5-vuotiaan tytön kotona. 

Blogin takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika. Äiti ja vaimo, ystävä. Teetä ja kirjoja rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä.

Päiväkotiarkea ja lasten kasvatusta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Asiantuntijatyöstään opintovapaalaisena kevättalveen saakka, jolloin edessä on tasapainottelu työn ja perheen yhdistämisessä. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai kuvatarinoin Instagramissa

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (7)

petttra

mielenkiintoinen aihe tosiaan. meidän esikoinen aloitti päiväkodissa viime elokuussa ja päiväkodista hakiessa kyselen että kenen kanssa on leikkinyt, neiti puhuu paljon päiväkotikavereistaan ja tiesi heti kaikkien nimet, mutta vielä syksyllä vasussa vastaus oli päiväkodin puolelta, ettei oltu ihan varmoja ovatko nämä kotonakin puhutut kaverit oikein löytäneet neidin kanssa yhteisiä leikkejä. Kuitenkin mielellään neiti sinne aina jää touhumaan, että ehkä niitä kavereita muodostuu. 

Mietin myös itse paljon kerhokavereita, jotenkin monet kävivät perhekerhoissa tavallaan pareittain, että on se yksi äitikaveri jonka kanssa on samanikäiset lapset ja sitten he tulevat ja menevät yhtämatkaa... itse en koskaan sellaisia kerhokavereitakaan saanut, mutta kyllä tiedän lähes kaikki kerhossa käyvät ja jonkun verran voin väittää tuntevani ja kaupassa moikataan, että sellasia äitituttuja on sitten mullakin monta vaikka ei oikein ystävää - voiskohan lapsillakin olla tälläsia tuttuja päiväkotikavereita ennen kuin muodostuu niitä syvempiä ystävyyssuhteita. Minkä ikäisinä sellasia edes alkaa syntymään? pitääkö huolestua tästä meidän nyt 3,5 vuotiaasta? 

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Kiinnostavia pohdintoja, todellakin.
Meillä on muuten ilmeisen samanikäiset lapset, nämä 3,5-vuotiaat.

Sun kirjoituksesta tuli mieleen, että meidän tytöillä on muuten molemmilla kiinnostava tausta suhteessa nykyisiin parhaisiin päiväkotikavereihinsa.

Esikoinen oli parivuotiaana samalla tanssitunnilla kaverinsa kanssa ainakin vuoden ja kuopus muskarissa. Väliin mahtui vuosi ennenkuin aloittivat yhteisen päiväkotipolun, eivätkä periaatteessa muista yhteisiä harrastuksia. Toki silti kiinnostavaa, josko jotain on jäänyt, sillä päiväkodissa löysivät heti toisensa.

Ystävyyssuhteiden syntyminen on varmaan hyvin yksilöllistä. Meillä nuo läheiset päiväkotiystävät ovat tulleet molemmille kolmevuotiaana. Toisaalta jokuhan löytää ystäviä eskarissa, toinen koulussa. Kaikki ajallaan, toivon.

Minna M

Tämä aihe ei ole tullut mieleenkään. Toisaalta minulla ei ole omia lapsia päiväkodissa. Sen verran alkoi kuitenkin kiinnostaa, että tein jo pikaisen google-haun aiheesta. Itse toimin tällä hetkellä perhepäivähoitajana. Lapsiryhmäni on sen kokoinen, huomaan kyllä miten leikit sujuu ja ettei kukaan jää vastentahtoaan pois leikeistä.

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Perhepäivähoitajan näkökulma on kiinnostava. Olen näet usein miettinyt, että jos kaverimahdollisuudet ovat rajatut, voiko joku lapsista jäädä ulkopuolelle siksi, ettei hän yksinkertaisesti löydä ”itsensälaista”?

Miten olet omalla kokemuksellasi nähnyt?

Ida -Mutsi ja Murupullat blogi

Mahtavaa pohdintaa! Itse olen useasti miettinyt samoja kysymyksiä sitä peläten, että entä jos minun lapseni.
Nyt pojat leikkivät aina yhdessä kun heidät ulkoa haen. Entä kun isompi menee eskariin tai kouluun? Kenen kanssa pienempi sitten leikkii?
Uskon ja toivon todella päiväkodin henkilökunnan olevan niin ammattilaisia, että he kyllä huomaisivat, jos joku olisi yksin.
Mun sydäntä puristaa niin kovaa kun edes mietin sen pienen lapsen mieltä jolla ei ole leikkikaveria. Se huoli ja tuska ettei riitä tai kelpaa ei saisi olla vielä päiväkotilaisella, ei koululaisella, ei opiskelijalla eikä aikuisella. Mutta ei ainakaan päiväkotilaisella. <3

Marikainen
Liittynyt16.6.2016

Ida, heräsin hetki sitten samoihin ajatuksiin.
Meillä on syksyllä edessä siirtyminen uuteen eskariin ja siten myös päiväkotiin.

Se tarkoittaa, etteivät lapset voi enää leikkiä yhdessä lainkaan. Se tuntui yhtäkkiä kovin haikealta.

Ja uuh. Uudesta päiväkodistakin täytyy löytää ystäviä.

Haluaisin luottaa, että kaikki järjestyy. Samalla tiedostan, miten tärkeitä ystävät ovat pienillekin.

Jenni Pyykkö

Olen itse töissä päiväkodissa. Kyllä lapsen yksinäisyyden ja ystävättömyyden voi henkilökunta nähdä. Eri asia sitten onko henkilökunnalla tarpeeksi motivaatioita tai työkaluja tehdä asialle mitään. Lapsiryhmä on mahdollista ryhmäyttää ja kaikille etsiä leikkikaveri päivän ajaksi.

Ujojen, syrjäänvetäytyvien ja arkojen lapsien leikkiin aktivoimiseen on yksinkertaisia tapoja. Nämä lapset tarvitsevat kyllä aikuisen tuen. Pelkkä, käy kysymässä noilta saatko mennä mukaan, ei riitä. Kaikilla päiväkodin henkilökunnalla ei vaan välttämättä ole niitä työkaluja, tapoja joita hyödyntää.

On ihan ok, jos lapsi itse sanoo haluavansa leikkiä yksin. Se ei ole epänormaalia ja sitä pitää kunnioittaa. Sekä henkilökunnan, että vanhempien on tietysti hyvä puhua lapsille, että ei jättäisi ketään ulkopuolelle ja jos näkevät lapsen ilman kaveria niin kävisivät pyytämässä mukaan.

Itse näen lapsiryhmän ryhmäyttämisen ja sen että kukaan ei jäisi ilman ystäviä koulukiusaamista ehkäisevänä menetelmänä, johon pitäisi satsata.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu