Montakohan kertaa tunnissa ehtii neuvottelemaan lasten kanssa säännöistä, tai miettimään, milloin väsyneen nauru vaihtuu itkuksi ja liian vauhdikas askel kaatumiseksi? Illasta puhumattakaan? Monta, hyvin monta. 

 

Toisen pääsiäispäivän iltana on hiljaista. Hiljaista on ollut koko pääsiäisen, kun lapset lähtivät jo kiirastorstain aamuna tätinsä kanssa mummolaan toiselle puolelle Suomea. Me vietettiin miehen kanssa poikkeuksellisesti pääsiäinen kaksin. 

 

Hiljaisuus oli kaksistaan ollessa välillä käsinkosketeltavaa, kun kukaan ei hihkunutkaan kaveriksi kasaamaan palapeliä, auttamaan nukenvaatteen pukemisessa tai pyytänyt kaveriksi lukemaan kirjaa. Kukaan ei moneen päivään kipaissut edestakaisin portaita milloin mihinkin roolivaatteeseen pukeutuneena tai huikannut askarteluhuoneeseen katsomaan uusinta taideteosta. Ihmeen hiljaista, vaikka juteltiin aamuyön tunneille teekupin tai kuohuviinilasillisen ääressä. Liian hiljaista. 

 

Neljännen eropäivän jälkeen koko perhe on jälleen koossa. Lasten reissu tädin kanssa mummolaan, satojen kilometrien päähän on onnistuneesti takana. Juna on puksuttanut lumimyräkkäiselle pääkaupunkiseudulle Etelä-Pohjanmaan aavoilta lakeuksilta. 

 

Kotiin palanneilla oli paljon kerrottavaa; pääsiäiskokosta ja korvishaaveista, leikeistä isovanhempien ja tädin kanssa. Erityisesti junamatkasta ja ööh, junassa viereen oksentaneesta pojasta. Sitä vatsatautia odotellessa. Vähän koti-ikävästäkin ja isoista kyynelistä viimeisenä yönä.

 

Jos oli paljon kerrottavaa, niin oli kyllä hurjan paljon energiaakin. Tiedättekö sen kotivillin, jossa ei pitkän poissaolon jälkeen malta pysähtyä lainkaan? Sen, jossa hypitään ja pompitaan, juostaan portaat, vaikka on pyydetty kävelemään, kinataan mennen tullen ja osoitetaan tarvittaessa mieltäkin? Sen, jossa askel on ajatusta nopeampi? Tyypillinen kotiintulomoodi. 

 

Vaikkei kärsivällisyys ole mun vahvimpia puolia, ei iltavilliys tänään kiristyttänyt hampaita. Viime päivinä ehdin jo näet paitsi ikävöidä, myös miettiä sitä, miten paljon sisältöä lapset tuovatkaan elämään. Ihan vain jo sillä, että ovat olemassa - leikkivät, touhuavat, juttelevat, osallistuvat, innostuvat ja innostuttavat. 

 

Pienten tuhistessa koti on toisen pääsiäispäivän iltana jälleen hiljainen, mutta toisella tavalla. Mitään ei puutu, eikä ketään tarvitse ikävöidä. Matka lähelle on lyhyt. 

 

On mukavaa palata aamulla töiden pariin ja viedä lapset päiväkotiin tietäen, että päivän päätteeksi ollaan kaikki yhdessä päivällistä syömässä, saman pöydän ääressä iltapalalla ja lukemassa iltasatuja ennen unentuloa. Tavallinen on juuri nyt oikein hyvä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu