Tiedättekö sen vaiheen, kun lapsilla on virtaa ihan ä-l-y-t-t-ö-m-ä-n paljon ja oma vastaanottokyky ärsykkeille on nolla. Tai sen, kun yhtä kiukuttaa, toinen ei löydä sopivia vaatteita ja omaa päätä särkee. Nälkä-ärtymyksen, mieluusti koko perheellä samaan aikaan?

 

Kotiäitiys oli elämäni paras jakso. Rakastin retkiä ja päiviin sijoittuvia lastentapahtumia, kiireettömiä kävelyitä auringossa vailla määränpäätä tai aikataulua, pitkiä askarteluhetkiä ja köllöttelyä satukirjan kanssa. Tai jutteluhetkiä vaikkapa siitä, mistä ripset kasvavat, miten koira osaa haukkua ja miten juna liikkuu eteenpäin. 

Niitä viittä ja puolta vuotta en vaihtaisi mihinkään. Intensiivistä lapsiperhearkea. Se oli meidän perheen arvovalinta ja kokonaisuutena ihan parasta. Olen saanut olla läsnä ja nähdä lasten kasvavan.

 

"Mutta se, kun äidit hiekkalaatikon reunalla tai mammakerhossa rinta rinnan vakuuttavat, etteivät hetkeäkään vaihtaisi pois, niin olen kyllä ihan eri mieltä."

 

Yhtään influenssa-, kuume- tai oksennustautikautta en jää näistä lasten lapsuusvuosista kaipaamaan, en viikkojen korvatulehdus- tai hammasitkuja valvomisineen enkä sitä, että vauvavuonna kuljettiin illat itkevää parikuukautista kantaen ja nukuttiin istuvassa asennossa puolitorkuksissa.

 

Rajallinen maistamishalu. Ne lukuisat kerrat, joina tein lautasen täydeltä herkkuja jos jonkinlaisia, pakastin ties mitä luomupussukoita sen sata erilaista makua ja lapsi kelpuutti kerta toisensa perään vain yhden saman kaupan lihabataattisoseen. Muut hän yökki järjestelmällisesti pois tai käänsi päänsä mielenosoituksellisesti pois jo lusikan tavoittaessa lautasen. Jokaisen omistautuneen kotikokin riemuvoitto. 

 

Jokusen uhmaikävaiheenkin saattaisin sivuuttaa. On hyvä, että lapsilla on omat vahvat mielipiteet, mutta viikkojen riitely ulkovaatteiden – tai vaatteiden ylipäätään – pukemisesta kysyy hermoja jossakin vaiheessa melkoisesti. Ai että ei hanskoja, kurahanskoista puhumattakaan? Ei ulkohousuja? Ei mitään vaatteita? Ai et halua kauppaan, etkä ulos, suihkuunkaan? No, sepä kiva. 

 

Tai sisarusrakkaus ja sen kääntöpuolena parin vuoden ikäerolla syntyneen kahden tytön kemia. Parhaista ystävistä jatkuvasti kinaaviksi, tauottomasti toinen toistaan härnääviksi. Halaamisesta oven paukutteluun. Rakastamisesta ja silittämisestä huutamiseen. Valikoivalla kuulolla kaiken lisäksi. Pari vaihtoon menevää hetkeä saattaisin tältä saraltakin keksiä. 

 

Montakin hetkeä vaihtaisin siis pois, surutta. Viimeisimpänä juuri nyt tämän pinnassa olevan oksennustautijakson, jossa ollaan yritetty vuorotellen puolison kanssa pitää päätä pinnalla jonkun sairastaessa. Herätty lukuisat kerrat öisiin oksennuksiin, vaihdettu silmät sikkuralla puhtaita lakanoita aamukolmelta ja pesty peräkärryllisen verran pyykkejä. Voitu itse niin pahoin, että hädin tuskin jaksettiin päätä tyynystä nostaa ja samaan aikaan yritetty saada arki edes jotakuinkin pyörimään. Vanhempien sairastelu ainakin meillä näyttää onneksi usein lomittuvan – ekana sairastuu se, joka ekana yönä auttaa vatsatautista lasta, seuraavaksi se, joka seuraavan yön nukkuu kipeän lapsen vieressä.

 

Uskon vahvasti pilvien kultareunuksiin. Siihen, että harmaan päivän jälkeen on entistä kirkkaampaa. Uhmaiän jälkeen tasaisempaa ja vaikka tässä tapauksessa siihen, että oksennustaudin jälkeen osaa arvostaa koko perheen terveenä oloa. Siihen, että juuri näin on hyvä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu