Sairastuin viime syksynä vakavasti. Kävin läpi ajatukset siitä, miten elämä ei tällaisenaan enää kantaisi.

En ikinä unohda, millaisella voimalla diagnoosi - sittemmin virheelliseksi osoittautunut - iski. Miten samassa hetkessä voivat vuorotella elämänjano ja pysähtyneisyys. Epätoivo ja pohjaton suru.

En tule unohtamaan, miten vahva on tunne menettämisestä. Siitä, kun saa varmuuden, että elinaika on rajallisempi kuin uskoi. Kun saa tiedon, että tulee menehtymään.

 

Kun ennen kaikkea ymmärtää, että saa elää äitinä vain pienen hetken. Muutaman vuoden vuosikymmenten sijaan. Että se matka, joka oli vasta alussa ja täynnä haaveita, onkin jo määrätty päättymään.

Sitä tekee luopumista ensi hetkestä lähtien - viimeiset syntymäpäiväjuhlat ja joulu. Esikoisen eskari, jonka alkua en ehkä näkisi, koulua tuskin ainakaan. Raastava pelko, ettei vielä pieni kuopus kasvaessaan edes muistaisi äitiään.

En kysynyt, moneenko vuoteen lääkärit uskoivat magneettikuvia katsoessaan. Sen tiedän, ei moneen.

 

Noihin ajatuksiin en ole juuri palannut viime kuukausina, kun kaikki on ollut tasaista ja onnellista. Kaikki on ollut hyvin, vaikkakin toki perhevapailta töihin palattuani välillä hyvin ruuhkavuosivilinää. Koettu painajainen on painunut hyvien asioiden alle. Arki tällaisenaan on vienyt mukanaan ja luottamus huomiseen on hiljalleen palannut.

 

Pohdin äitienpäivän alla paljon sitä, mitä äitiys tarkoittaa ja mitä vanhemmuus on. Sitä, miten valtavan paljon vanhemmuus on tuonut elämään sisältöä ja onnellisuutta. Syksyn eskarilaisen itsenäistymisvaiheessa ja pian nelivuotiaan vahvalla omalla tahdolla välillä myös melkoista neuvottelua ja tahtojen taistelua.

Esikoisen tutustuessa tulevaan eskariinsa tunsin kiitollisuutta. Pääsin näkemään tilat, joissa hän eskarivuotensa viettää, ja tapaamaan toistamiseen uuden päiväkodin työntekijät, joiden hoivassa hän on viimeisen koulua edeltävän varhaiskasvatusvuotensa. Sain nähdä, miten hän, viisivuotiaani, tutustui sädehtivin silmin uuteen.

 

Nämä päivät, kuukaudet ja vuodet annettiinkin. Haaveille on yhä tarttumispintaa, tulevaisuutta.

 

Itsenäistymisvaiheen tunnekuohut ja uhmaiän neuvottelut ovat arjessa läsnä. Välillä hermoja kiristäen.

 

Näillä näkymin - onnekseni - murrosiän ja aikuistumisenkin. Vuosien matkalla onkin taas vuosikymmenten määränpää.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu