Sotavuosina eivät äidit miettineet, valitsisivatko lähestyvän joulun askarteluissa tonttulakkiin kimalletta vai kulkusen, eivätkä he etsineet uusia reseptejä jouluruokia suunnitellessaan. He miettivät tapoja selviytyä päivästä toiseen ja pitää huolta perheistään. Joka ilta toivoivat sydän syrjällään, että puoliso ja lasten isä selviäisi ja palaisi kotiin rintamalta. 

Lapset eivät rinkuloineet silmät loistaen lelukuvastoista joukoittain pehmoleluja ja robotteja tai tanssineet joululaulujen tahdissa kevein askelin, vaan aistivat kotien sanattoman surun ja musertavan pelon. Ikävän siitä, että isät ja isoveljet olivat poissa - monet heistä koskaan palaamatta. Äidit vastasivat lasten lukuisiin kysymyksiin, usein ymmärtämättä itsekään.

Jokaisessa päivässä oli huolen rinnalla rakkaus ja ikävä. Toinen toisensa luokse, lähelle. 

Tulevaisuuden Suomi on minulle paikka, jossa meistä jokaisella on mahdollisuus asua turvallisin mielin. Se on paikka, jossa ei tarvitse pelätä sotien horjuttavan lasten perusturvallisuutta tai ihmisoikeuksia. Se on maa, jossa jokainen saa sulkea silmänsä levollisin mielin. Tuntea kiitollisuutta tästä päivästä ja unelmoida huomisesta maailman myrskyistä huolimatta. 

 

Historia vastaa kysymykseen siitä, miksi meistä tuli sellaisia, joita tänä päivänä olemme. Isovanhempani olivat sotilaina ja lottina aikansa sankareita tehden kaikkensa, että tulevaisuus olisi parempi. He halusivat uskoa toiveikkaampaan huomiseen kaiken pimeän epätoivonkin keskellä ja kokosivat voimansa. Olivat yhdessä enemmän.

 

Elämä on kuljettanut meidät hetkeen, jossa meidän on määritettävä, millainen on tulevaisuus, jota toivomme. Mitä ovat ne perustavat arvot, joille elämämme ja maatamme rakennamme. Äiteinä ja iseinä on meidän vastuumme miettiä, millaiset lähtökohdat lapsemme saavat elämälleen.

 

Millaisessa maassa ja maailmassa haluamme elää ja lapsemme kasvattaa? Mitä me jätämme tuleville sukupolville?

 

Taistelut rintamilla ovat ohi, sotien tuoma tuska hälvenee. Isovanhempamme kantoivat sotavuosina ja maamme jälleenrakennuksenkin aikana huolta paitsi perheestään ja läheisistään, myös heille tuntemattomista. Eivät kysyneet, vaan kantoivat niitä, jotka kaatuivat. Kutoivat villasukkia niille, joiden jalat palelivat. Valvoivat ja rohkaisivat. Rakastivat kaiken huolensa keskellä.

 

Toivon, että itsenäisessä, satavuotiaassa Suomessa on tilaa lähimmäisen rakkaudelle ja välittämiselle. Tulevaisuudelle, joka on meidän lapsillemme paras mahdollinen elää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu