He tulivat lukuisista eri päiväkodeista ja perhepäivähoidoista kaupungin eri laidoilta. Jokunen kotihoidosta. Omilla taustoillaan omine piirteineen. 

20 lasta yhteen, yksilöinä. Oman tahdon ja ailahtelevien tunteiden eskari-iässä. Etsimään ja löytämään paikkaansa. Ryhmässä.

 

He tunnustelivat ja katselivat toisiaan vähän arvioiden, miettivät ketä rohkenisivat pyytää leikkiin ja miten sitä yhdessä leikittäisiinkään. Vieraan kanssa. 

He olivat saman ryhmän eskarilaisia omien päiväkotitaustojensa historialla. Moni kaipasi vanhaa tuttua päiväkotiaan ja sen päiväkotipihan tärkeitä ystäviä. Niin meidänkin eskarilainen, pieni suuri viisivuotias. Piti kiinni menneestä ja kurkotteli tulevaan samaan aikaan. 

 

Eskarivuotta, tuota ainutlaatuista aikaa leikkisän lapsuuden ja opetuksellisemman koulupolun välissä on takana reilu kuukausi. Kun eskariryhmän opettajat totesivat vanhempainillassa, että lapset ovat nyt yhtä eskariryhmää, yksien tavoitteiden puolesta yhdessä, se tuntui juuri siltä. Yhtäkkiä. 

En tiedä, miten he sen tekivät, mutta tekivät kuitenkin. Mahdottomasta mahdollisen. 


Eskarilaisemme on toki kertonut päivittäin siitä, miten he ovat tehneet asioita pareittain ja ryhmissä, yksittäin ja koko ryhmänä, tai miten ovat leikkineet, piirtäneet, opetelleet ja harjoitelleet - ja hengästyttävän paljon muuta kiinnostavaa. Heille on annettu mahdollisuus leikkiä tutun kaverin kanssa ja heille on valikoitunut satunnainen pari. Heille on annettu vapautta ja heitä on ohjattu. 

Hän on ollut täynnä uuden oppimisen intoa ja oivalluksia - ja onnellinen lukuisista uusista kavereistaan.

On ollut selvää, että hän viihtyy. Sama viesti on välittynyt hänen uusien kavereidensa vanhemmilta. Se, että lapsilla on keskenään mukavaa. 

 

Eskariryhmän opettajilla on ollut kyky luoda yksilöihin ryhmähenkeä ja sitouttaa yhteiseen tekemiseen. He onnistuivat ryhmäyttämään parisenkymmentä pitkälti toisilleen vierasta lasta ailahtelevien tunteiden ja epävarmuuden eskari-iässä hyvin lyhyessä ajassa. Arvostan sitä paljon. Onnistumista. 

 

Hain eskarista lapsen, joka kävi vielä huikkaamassa heipat kavereilleen, antoi yhdelle ohikulkiessaan halauksen ja toinen pörrötti hänen hiuksiaan. 

Lapsen, joka omasta eskaristaan vanhalle, vuosien aikana rakkaaksi tulleelle päiväkodille mennessään toivoi hyvän ystävänsä olevan ulkona, että hänet ehtisi nähdä samaan aikaan pikkusiskoa hakiessa. Siellä pikkusiskon päiväkodilla. Omakseen hän kutsuu poikkeuksetta jo nykyistä eskariaan. Hänellä on juuret vahvasti kiinni siinä, missä hän sai kasvaa, mutta katse eteenpäin. 

 

Eskarivuoden aloituksesta ja varhaiskasvatuksesta olen kirjoittanut myös: 

Eskaria aloittava pohtii uusien ystävien löytämistä
Mitä jos lastani ei huomattaisikaan?
Oman paikkansa etsijä - Miltä lapsesta tuntuu vanhan päiväkodin pihalla?
"Siihen istutaan, jos ei ole kaveria" - Ystävyyden penkillä huomio lasten yksinäisyyteen
- - - -

Pohdintojen takaa löytyy lähes nelikymppinen Marika, joka palasi alkuvuodesta vuosien perhe- ja opintovapailta asiantuntijatyöhönsä viestintäkentälle. Äiti ja vaimo, ystävä. Päiväkotiarkea nelivuotiaan ja eskarilaisen kautta paljon pohtiva kasvatustieteilijä. Teetä ja joulua rakastava askartelija ja aktiivisesta tekemisestä pitävä ennakkoluuloton tutustuja. Ikuinen maailmanparantaja, joka uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä. 

Liitythän mukaan seuraamaan arkeamme Facebookissa tai lähes päivittäisin kuvatarinoin Instagramissa

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu